Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Taas on löytynyt uusi rikospoliisi, jonka hiukset loistavat punaisena kiharapörrönä! Aiemminhan tunsimme ainakin kaksi kotimaista, Eija Piekkarin Kristiina Elon ja Leena Lehtolaisen Maria Kallion, joista jälkimmäisellä alkaa tulla jo harmaitakin hiuksia niiden punaisten joukkoon. Mutta nyt on käsillä puhdasverinen walesilainen Ffion Morgan.
Seitsemän keskenään hyvin erilaista kilpailijaa kootaan luonnon armoille telttoihin ja entisiin hevostalleihin, sillä nyt kuvataan suorana lähetyksenä realitya, jonka nimi on Tulikoe. Osallistujat tietävät, että rahaa on tulossa rutosti, jos voittaa, ja vähän palkkiota joka tapauksessa. Mutta millä hinnalla? Kaikilta heiltä on ongittu tiedoksi jokin mahdollisimman ikävä salaisuus, ja sen he voittajaa lukuunottamatta joutuvat paljastamaan televisiossa, mutta tätä ei tunnu kukaan tajuavan etukäteen.
Kilpailijat ovat siis hyvin erilaisia, on tyttökoulun rehtori, pappi, postinkantaja ja palomies. Mutta sitten alkaa tapahtua. Yksi katoaa, yksi kuolee. Kaikista kilpailijoista tulee epäiltyjä, mutta kaikilla tuntuu olevan alibi murhan ajaksi. Entä sitten Tulikokeen henkilökunta? Ohjelman pääjehu Milton, juontaja Roxy, kuvaaja Owen tai kaikkialle ylimääräisenä tunkeva somevaikuttaja Zee?
Luin aikoinaan Ffion Morgan -sarjan ensimmäisen osan Tummat vedet ja pidin siitä kovastikin. Sama pätee tähän Vuorten varjoon ja melko lailla samoilla argumenteilla: olen kaikenlaisten trillerien ja väkivaltaisten jännärien ohella mieltynyt myös tällaisiin vanhanaikaisiin arvoitusdekkareihin ja jopa suljetun tilan murhiin, joissa ei mässäillä verisillä yksityiskohdilla, lapsiin kohdistuvalla väkivallalla tai ylenmääräisellä romantiikalla. Etenkin kun tapahtumat on taitavasti sijoitettu nykyajan hermolle, on lukukokemus oikein mukava.
Olen pitänyt myös Ffion Morganin, walesilaisen rikosetsivän, kuvauksesta: hän on positiivisella tavalla arkinen hahmo, jonka elämään mahtuu kuitenkin kipeä salaisuus. Samoin hänen kollegansa tai paremminkin esihenkilönsä, jo edellisestä kirjasta tuttu englantilainen Leo Brady, on taitavasti kuvattu; kirjan luvuissa vaihtuu aina kertoja enimmäkseen Ffionin ja Leon välillä, ja jo näissä luvuissa olevat kielet kertovat paljon henkilöistään: kuvaus kulkee kolmannessa persoonassa, mutta siltikään ei ole vaikeaa tunnistaa kerronnan perusteella, kumpi on kyseessä.
Muita henkilöitä kirjassa on melko paljon, mutta kunhan heidät saa päässään oikeanlaiseen riviin, käy lukeminen sujuvasti. Ja entä sitten tuo reality! Voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan katsellut mitään Idolsia kummempaa tositelevisiota, mutta uskoisin silti, että Mackintosh osaa tehtävänsä tässäkin kohtaa. Ei Ffion suotta tuumaa touhua katseltuaan:
”Seitsemän päivää Tulikokeen kulissien takana oli osoittanut hänelle, ettei tositelevisiossa ollut mitään todellista.”
