Luen Seura-lehdestä: ”Hän kirjoittaa tarinasta palasia, fragmentteja sieltä täältä ja punoo vasta lopuksi niille sitovan juonen.”
Tykkään tyylistä: panee ajattelemaan ja eläytymään. Tapahtumien kronologia säntillistä: ei pahemmin poikkeamia ees sun taas. Aika kulkee eteenpäin kappaleittain, luku luvun perään, tapahtumajärjestyksessä. Mutta se mikä kiehtoo, on lukujen sisällä tapahtuva virtaus, ajatuksen virtauksen kaltainen, mielen/mieleen juohtuvuus, vaihtelevuus, hyppelevyys – ailahtelu.
Olen aivan päkätissä tähänkin kolmanteen osaan, kuten olin Suvantoon. Lukekaa siihen suhtautumisesta vaikka tästä, tai jo rauhoittuneena Kirjavinkkien Suvanto-arvostelusta.
Kiuruvetinen Heidi Jaatinen (s. 1968) jatkaa vuosisadan alusta alkanutta varakkaiden Jauhiaisten sukutarinaa tässä kolmannessa teoksessaan Vuolle. Eletään pois vuosikymmen: 1927–1937. Kosken hovikartanon vankka isäntä, aikoinaan vävyksi tullut, Tuure kuolee. Kirkko palaa, tappava myrsky mylvii. Mustapaidat jyllää. IKL on voimasana, joka pyörittää kylää: pappi Simojoen hurmahenkisyys tarttuu pitäjän ylempään väkeen, ja tietenkin Kosken Paavoon, joka avioituu, ostaa saaren. Seuroja, kyydityksiä, puhdistuksia, vankeutta, kyräilyä, väkivaltaa. Eipä ihme jos Tilda äyskäisee:
”Voi kristuksen perkele teidän kanssa!”
Vihdoin äly voittaa hurman. Paavo on jo ojentanut kätensä, yhteistuumaan taas käydäkseen, Tildalle, talon pontevalle piialle ja kasvattajalleen.
891 sivun jälkeen en muuta sanoa mä voi kuin huudahtaa: Loistavaa!
Kirja on loppu. Oikeistoradikalismi on tiensä päässä, vai onko vain pinnan alle painuneena. Jäämme kahden vuoden päähään tulevasta sodasta, jäämme odottamaan Heidi Jaatisen sukutarinan neljättä osaa – sen täytyy tulla.
Lopuksi, kertauksen vuoksi, jälleen nostan, kuten Suvannon arvostelussa, Jaatisen Linnan, Wuolijoen, Kiannon, Ahon maalaisrealismin rinnalle ja kielen poljennossa paikoin jopa Volter Kilven.
”Vinhaan hän lopsautti lopun imellyksen kosteikkoon, niin että peilissä poskimättäiköt heilahtelivat. Tuurehan elpyi. Leivoksen hauraasta kosketuksesta suulakeen suli pettävä rahkasammalmättäikkö, jonka keskellä ujui suloinen lettu. Rämeistä mähkää ja tupasvillaa. Tuuren herkät sormenpäät tarkistivat, ettei huulille jäänyt murusia.”
Tarttukaa rohkeasti tähän, monien tosi lukuihmistenkin, karsastamaan teokseen ja teossarjaan; edetkää hitaasti nautiskellen. Tässä on imua ja imemistä vuolteen lailla.