Annie Ernauxin (s. 1940) muistelmateos Vuodet ilmestyi jo vuonna 2008 ja saavutti oitis suuren suosion. Suomeksi sitä ei silloin saatu, nyt käännöstä siivitti varmasti vuonna 2018 ilmestynyt englanninkielinen käännös, joka pääsi vuonna 2019 Man Booker International Prizen lyhytlistalle.
Ei ihme, että tämä oli Ranskassa hitti, ja kyllä tämä Ranskan ulkopuolellakin lukijaa kiinnostaa, vaikka jotain varmasti jääkin matkan varrella pois (Lotta Toivasen suomennoksesta ei ole pahaa sanaa sanottavana, tarkoitan vain sitä, että kaikkea ranskalaista mihin kirjassa viitataan ei suomalaislukija varmasti ymmärrä). Kirjassa Ernaux käy läpi elämäänsä, vuodesta 1940 vuoteen 2006 ja kuvaa kasvamista työväenluokkaisissa oloissa Normandiassa, työskentelemistä opettajana, muuttamista Pariisiin, kahden lapsen saamista, avioeroa.
Jos joskus onkin käsitys, että naisten muistelmat ovat pieniä ja kotoisia, Ernaux osoittaa sen olevan tyhjänpäiväistä puhetta. Ernaux ei kerro vain omaa näkökulmaansa, kirjasta puuttuu minäkertoja kokonaan ja näkökulmana on enimmäkseen ”me” ja toisinaan ulkoa tarkasteleva ”hän”. Leikekirjamainen romaani kertoo yhtä aikaa yhden ihmisen tarinan ja liittää siihen historiallisia tapahtumia, populaarikulttuuria, ranskalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin hienovaraista muutosta.
Kirjan rakenne ei ole tasapainoinen. Ensimmäiset vuosikymmenet tuntuvat saavan selvästi enemmän painoa. Mutta niinhän se elämässäkin on: lapsuudessa aika kulkee hitaasti, vanhemmiten vuodet kiitävät ohi nopeammin kuin huomaakaan. Vuodet on Ranskan suurten ikäluokkien tarina ja yhdenlainen yhteenveto 1900-luvun jälkipuoliskon muutoksista ja mullistuksista. Sellaisena se on kiehtova ja ranskalaisen naisen näkökulmasta kirjoitettuna tervetullutta vaihtelua.
Ennen kaikkea Ernaux on mestarillinen kirjoittaja, joka onnistuu nivomaan yhteen yleistä ja yksityistä äärimmäisen toimivalla ja mukaansatempaavalla tavalla. Vuodet on hieno teos.
Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sana ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.
– Annie Ernaux: Vuodet, s. 14