Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Bloggaajat Satu Rämö ja Katja Lahti julkaisivat vuonna 2012 kokemuksistaan vauvaikäisten äiteinä kirjan Vuoden mutsi. Se on nyt saanut jatko-osan, kun vauvat kasvoivat väistämättä taaperoiksi ja uudet haasteet odottivat.
Kirjoittajien päämääränä on ollut osoittaa, että keskinkertainenkin äitiys on kyllin hyvää. Heitä on ärsyttänyt vauva- ja perhelehtien auvoinen pastellinväri, kun todellisuus on usein ollut kaikkea muuta. Tässä toisessa osassa lapsi oppii puhumaan, kävelemään ja ilmaisemaan mielentilojaan muutenkin kuin itkemällä tai hymyilemällä. Hän menee päivähoitoon, potee uhmaikää ja muita lastentauteja, harrastaa tai sitten ei, opettelee potalle, käy vanhempiensa kanssa ravintolassa ja matkoilla. Vanhemmilla ovat sekä fyysinen että etenkin henkinen puoli koetuksella: ”Pätkää täytyy nimittäin Kasvattaa. Ihan joka juuttaan päivä. Se on ihan pirullisen vaikeaa.”
Vuoden mutsi ei pyri olemaan mikään kasvatuskirja, ja tuskin sitä kukaan sellaisena lukeekaan. ”Vertaistueksi ja huumoripläykseksi tämä on tarkoitettu”, sanotaan esipuheessakin. Se antaa kuitenkin paljon maalaisjärkisiä ohjeita käytännön tilanteisiin. Raikasta kirjassa on myös sen tasa-arvon vaatimus. Reipas huumori saattaa joskus silti kääntyä itseään vastaan ja kärjistykset tuntua liiankin piikikkäiltä: joskus tuli mieleen, että kirjoittajat eivät taida nähdä lapsensaamisessa mitään hyvää, pelkkiä ongelmia vain sekä naiselle että parisuhteelle, mitä nyt jossain vaiheessa lakonisesti todettiin, että ”ennen kuin juokset lekurin vastaanotolle laittamaan putket kiinni, kannattaa muistaa, että vaikka lapset eivät tee meistä pysyvästi onnellisempia, ne eivät myöskään tee meistä pysyvästi onnettomampia.”
Kärjistyksistä ja ilmiselvästä liioittelusta huolimatta Vuoden mutsi on ainakin hauskaa luettavaa, ja uskoisin, että sen vertaistukifunktiosta saavat eniten irti ne äidit, jotka tuskailevat täydellisyyden vaatimusten kanssa. Pari toimituksellista seikkaa jäi kirjasta vielä mieleen: välillä kirkkaanväriselle pohjalle valkoisella painettu teksti oli miltei mahdotonta lukea, ja aika anteeksiantamaton virhe oli tehdä professori Liisa Keltikangas-Järvisestä Pirjo Keltikagas-Järvinen. Vähän tarkkuutta siis mukaan!
