Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lucy Barton! Kuin vanha tuttu muutaman vuoden takaa, Lucy, joka hänen mukaansa nimetyssä pienoisromaanissa makasi pitkään sairaalassa ja tapasi siellä äitinsä monien vuosien tauon jälkeen. Nyt saamme lisää syvyyttä hänen henkilökuvaansa, kun hän minäkertojana valottaa lukijoilleen lisää elämästään ja ihmissuhteistaan.
”Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta – niin totta kuin pystyn muistamaan.”
Näin Lucy kertoo kirjan alkusivuilla. Ehkäpä pikainen lukija voi tulkinta tämän niin, että kirjailija Elizabeth Strout tässä puhuu, mutta näinhän ei tietenkään ole. Lucy, fiktiivinen hahmo, on täysin vapaa kirjan kirjoittajan sitoumuksista omaa totuuttaan kohtaan.
Joka tapauksessa Lucy ja William Gerhardt, joka on biologian tutkija, olivat naimisissa melkein 20 vuotta ja heillä oli kaksi tytärtä, mutta sitten Lucy jätti miehensä. Hänellä oli erinäisiä irtosuhteita, kunnes hän tapasi Davidin, toisen aviomiehensä. William ja Lucy pysyivät ensi järkytyksen jälkeen kuitenkin hyvissä väleissä. Hän vertaa tätä epäsovinnaista paria Hannuun ja Kerttuun, jotka etsivät kotiin, ja toteaa: ”William on ainoa ihminen jonka kanssa olen tuntenut olevani turvassa. Hän on ainut koti joka minulla on ollut.”
Ja tämä on Lucylle totisinta totta, vaikka hän aina toistaa, miten David oli juuri se mies, joka hänelle oli tarkoitettu. Mutta he ovat monimutkaisia ihmisiä, kuten ihmiset ovat; Lucy mainitsee usein olevansa tässä maailmassa näkymätön ja vailla kotia. ”En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään ihmisryhmään”, hän kertoo. Tämä juurettomuus ja vieraus tuntuivat kirjan perusteella kumpuavan hänen menneisyydestään kaukana Illinoisin osavaltiossa kammottavan rakkaudettomassa kodissa, josta hän on onnistunut riuhtomaan itsensä irti saatuaan stipendin collegeen. Romaanin loppupuoli on omistettu Williamin ja Lucyn matkalle kohti Williamin alkujuuria, ja tämä matka paljastaa sitten molemmille uusia asioita heidän elämästään sekä konkreettisesti että psyykkisesti.
Kirja kulkee eteenpäin lyhyissä jaksoissa. Se kuvaa minusta äärimmäisen hienostuneella tavalla ihmisen ajattelua ja muistelua: Lucy kertoo nykypäivästä, hänen ja Williamin suhteesta ja heidän tyttäriensä vaiheista, mutta aina välillä hän eksyy harhapoluille muistaakseen jotain aivan muuta. Näinhän ihmisen ajattelu toimii! Assosiaatiot vievät ajattelua sivupoluille, kunnes taas on aika palata nykyhetkeen. Nämä retket menneisyyteen eivät kuitenkaan tee kirjaa vähääkään sekavaksi, ehkä juuri siksi, että sen rakenteessa on jotain äärimmäisen tuttua.
Voi William! oli sivumääräisesti melko lyhyt, mutta siinä oli siis kerrottu suuri tarina. Nautin sivu sivulta sen lukemisesta, se oli mielenkiintoinen ja hyvin koskettava. Williamin tarina oli konkreettisesti hurjempi, mutta Lucyn irrallisuus koski minua suoraan sydämeen:
”Olen muutaman kerran – siis ihan äskettäin – tuntenut lapsuuteni verhon laskeutuvan ympärilleni vielä kerran. Hirveä eristys, hiljainen kauhu: siltä minusta tuntui koko lapsuuteni ajan.”
