Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen kirjassa Vladimir Suuresta Putiniin paneudutaan venäläisiin suurmiehiin ja venäläiseen sankarimyyttiin. Esseekokoelma on erittäin hyvin kirjoitettu tutkielma venäläisestä mielenmaisemasta.
Venäjällä on jälleen koittanut aika, jolloin tarvitaan sankareita kokoamaan kansa ja kohottamaan sen mielialoja. Venäjän historiasta löytyy kaikenkarvaisia urhoja, ja nykyajan Venäjälläkin Vladimir Putin on sovitellut sankarin viittaa ylleen. Sekä Venäjällä että Suomessa kansa on saanut äänestää suurinta ja merkittävintä kansalaistaan, ja listoille ovat nousseet urheat sotilashahmot ja ankarat johtajat. Esimerkiksi Venäjän suurimmaksi sotilaaksi kutsutaan Aleksandr Suvorovia (1729–1800), miestä, joka voitti jokaisen taistelunsa. Useimmat kansat kunnioittavat sekä voimakasta johtajaa että kuolemaa uhmaavaa sotilasta.
Venäläiset arvostavat vahvoja johtajia. Suuriruhtinas Vladimir I Pyhä oli irstas ja väkivaltainen mies, joka pakotti alamaisensa kääntymään kristinuskoon. Tsaari Pietari Suuri ja yksinvaltaiset Josif Stalin sekä Vladimir Lenin olivat tyranneja, jotka hallitsivat kansaansa pelolla ja väkivallalla. Ajalla on tapana kullata muistot, ja viime aikoina Venäjällä muun muassa Stalinin veristä mainetta on alettu valkaista ahkerasti.
Venäläinen älymystö on arvostettua, vaikka sen hahmot jäävät toisinaan syyttä sotasankareiden varjoon. Venäläisen intelligentsijan voidaan sanoa syntyneen 1840-luvulla ja voimistuneen toden teolla 1860-luvulla. Ylittämätön ja ylivertainen venäläinen nero oli Aleksandr Puškin, jolla oli renessanssi-ihmisen rajattomat kyvyt.
Venäjä on aina ollut kirjallisuuden ja lukijoiden maa. Sensuurista huolimatta venäläisiä mestariteoksia syntyi, joko kotimaassa tai maanpaossa. Ei ole ihme, että vapautta ja ihmisoikeuksia kaipaavan venäläisen isänmaana voidaan pitää venäläistä kirjallisuutta, ei Venäjää. Kirjailija Aleksandr Solženitsyn vertasi osuvasti totuutta vaatinutta kirjailijaa ”toiseen hallitukseen”. Historia valitettavasti toistaa itseään, sillä Putinin aikana sanan- ja ajattelunvapaus ovat jälleen kiristetty äärimmilleen.
Koko Vladimir Suuresta Putiniin -teoksen ajan Vihavainen kirjoittaa kirkkaasti ja asiantuntevasti Venäjän historiasta, mutta Neuvostoliiton sankarihahmoja käsitellessään hän on parhaimmillaan ja terävimmillään. Neuvostoliitossa kukoisti vain tyrannia, ja suuret urheilun, työn ja sodan sankarit saivat toimia pelkkinä kommunismin mannekiineina.
Sankarimyyttiä voi käsitellä myös antisankaruuden kautta. Venäläisenä antisankarina voidaan pitää kirjailija Ivan Gontšarovin Ilja Oblomovia, passiivista ja laiskaa tilanherraa, joka on kertakaikkisen kykenemätön osaamaan tai tekemään yhtään mitään. Vaikka Oblomov onkin antisankari, hänen voidaan sanoa tavoittavan jotain mystifioidusta venäläisestä sielusta, jolle ”saksalainen koruttomuus ja säntillisyys on ‒ ‒ myrkkyä”. Itse en koskaan ole täysin ymmärtänyt vetelys-Oblomovin lumoa, mutta eräs venäläinen tuttavani kehuu tämän hahmoa ”ihanaksi”.
Vihavaisen kirja Vladimir Suuresta Putiniin on hienosti kirjoitettu, kokoaan huomattavasti suurempi kirja. Se on hauska, älykäs ja sivistävä teos sankareista, myyteistä ja ennen kaikkea Venäjästä.