Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Heikki Turusen ortodoksievakoista kertova tarina on edennyt toiseen osaansa. Aloitusosa, Kuokka ja kannel, kertoo rajakarjalaisten elämästä Suojärven Hyrsylän Mutkassa 1920- ja 1930-luvuilla. Kylää ja huomista rakennetaan vast’ikään itsenäistyneen Suomen itäisimmässä kolkassa. Yhteistuumin saadaan aikaan suojeluskuntatalo ja tsasounakin, peltoa raivataan elannon varmistamiseksi. Harvakseen kylään tihkuu tietoja myös ulkomaailmasta ja sen uhkista. Uhkat realisoituvat aivan ykkösosan lopussa, kun hyrsylänmutkalaisia kyyditetään kohti tuntematonta. Vinoristin kansa jatkaa tarinaa suoraan tästä ja paljastaa, että päämääränä on Interposolkan vankileiri.
Kirjan keskeisimpänä henkilönä jatkaa Manja, jonka vastuulle nuoremmat sisarukset ja koti ovat jääneet äidin kuoltua. Vankileirillä nuorella karjalaisneidolla ja koko evakkoväellä on edessään uudet koettelemukset. Vanhan luostarin tilat ovat likaiset ja kylmät, luteet ja torakat vilistävät nurkissa. Sijoitettuun väkimäärään nähden tilat ovat olemattomat, ruoka sahajauhon höystämää leipää ja vettä. Mutta ihminen on sitkeä olento, pitkän piinan jälkeen alkaa ensimmäinen evakkomatka Suomeen. Vaikka on kyse oman maan hädänalaisista kansalaisista, tulijat saavat kokea suurta väheksyntää, ennakkoluuloja ja ryssittelyä.
Vaan kerran vielä palataan takaisin omille konnuille, rakkaaseen Karjalaan! Tutuissa maisemissa käki kukkuu ja oma kieli, livvinkarjala soljuu niin somasti: ”Mintäh taivaskin olloi tälkohtoa sinisempi da pilvet valgiammat. Nurmi da koivunlehti vihanduampie kui Pohjanmoal da Kainuus, da viensel’lät kirkkahammin kiildelöy.” On herkistävää, miten joka solullaan ja kaikin aistein evakot tuntevat paluunsa omille juurilleen, kotiin.
Neuvostojoukot käyvät suurhyökkäykseen Karjalankannaksella kesäkuussa 1944 ja joukkojen alta on kiire pois, itse asiassa koko Viipurin lääni on määrätty evakuoitavaksi. Kuljetuskalustoa on aivan liian vähän suhteessa evakuoitavien määrään ja varsinkin karjanajajat lähtevät jalkaisin taivaltamaan kohti uusia sijoituskuntiaan. Heidän mukanaan patikoi myös Manja kohti uutta elämäänsä, johon kuuluu myös muuan Antti Tuononen. Kaiken työn, elämänmuutosten ja sodan keskelläkin nuorissa sydämissä palaa myös rakkauden ja romantiikan nälkä.
Heikki Turusen evakkoeepos avasi eteeni aivan uuden maailman ja tekstin myötä sain katsella noita historian merkittäviä vuosia herkin karjalaisin silmin. Luin molemmat kirjat yhteen menoon, ensin Kuokka ja kannel ja sen jatkoksi Vinoristin kansa. Heikki Turunen on kyllä melkoinen kansan kuvaaja ja sananiekka. Kirjan henkilöiden karjalankieliset dialogit ovat lumoavia, vaikka sana sieltä ja toinen täältä saattoi jäädä hämärän arvailun varaan. Kirja puhuttelee myös ajankohtaisuudellaan; erilaisuuden ymmärtäminen ja muukalaisen suvaitseminen ei ollut helppoa silloin eikä ole tainnut yhtään helpommaksi käydä. Toivottavasti tarina saa vielä jatkoa, sillä evakkojen ahkeruudelle ja sitkeydelle – ja elämänilolle! – olisi kyllä käyttöä sodanjälkeisinä rakennusvuosina.
