Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ensimmäinen asia, mitä lukija saa sarjasta irti, on että tässä sarjakuvassa on massiivinen määrä hahmoja. Se tulee selväksi jo nerokkaasti sarjakuvan kansirakenteesta. Kannen rohkeasta suudelmasta on nimittäin jatkokuva, sillä suudelma ei ollut vastaanottajalle niin mieluinen.
Sarjakuva heittää lukijan eteen kymmenen opiskelijaa. Nämä edustavat tehokkaasti opiskelijoiden karikatyyrejä gradun pelkääjistä huolettomaan pelimieheen. Sarjakuva muodostuukin näiden hahmojen yhteisistä kohtaamisista. Monessa vaiheessa mennään siitä mistä aita (aihe) on matalin, mutta sarjan edetessä Ahonen pääsee omaperäisempiin juttuihin.
Massiivisesta henkilögalleriasta on sekä hyötyä että haittaa. Hahmot eivät ole päätä huimaavan syvällisiä, eivätkä edes kokonaisia. Jokaisella hahmolla on tavallaan juttunsa, jota hän tuo lukijalle esiin uudestaan ja uudestaan, kuten Rontin naisten iskeminen. Suurempi määrä hahmoja mahdollistaa aiheiden kierrätyksen niin, ettei lukija kyllästy niin herkästi toistuviin aiheisiin.
Toisaalta sarjakuvan alkupäässä hahmojen erottaminen toisistaan on hieman hankalaa. Piirrostyyli pyrkii erottelemaan hahmot, mutta satunnaiselle lukijalle erot lienevät liian hienovaraisia. Hahmojen henkilöllisyyden tietäminen ei ole kuitenkaan niin tärkeää, sillä vitsit eivät useinkaan vaadi henkilön tunnistamista.
Sivurakenteena Ahonen suosii yhden kolmerivisen sivun kokonaisuuksia. Se on tälle sarjakuvalle toimiva rakenne, koska se antaa tarpeeksi tilaa pohjustaa tilanne. Sarjakuva ei kuitenkaan jää rakenteensa orjaksi, vaan rikkoo tarpeen vaatiessa formaattia. Yksi tällaisista kaavanrikkomisista on Neroquest jatko-strippi, jossa opiskelijat pelaavat joskus muokkaamaansa lautapeliä. Tämä osio on henkilökohtainen suosikkini, koska pelasin itse nuorempana paljonkin Heroquest-lautapeliä, johon stripin peli perustuu.