Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Runoilija ja Karvajalka ovat veljeksiä, kolmantena ”jengissä” pyörii Hantverkare. Kolmenkympin korville varttunut, aikuistumista karttava, nuoruuden vapauden viime rippeistä nauttiva kolmikko vaeltelemassa milloin Patvinsuolla, milloin melomassa Jongunjoella, laskemassa kumiveneellä Ruunaalla, kiertämässä Karhunkierrosta, Susitaivalta, rakentelemassa saunaa saareen.
Kunnon poikia kunnon kannalta, viinaa kestäviä kaiken lisäksi.
Miika Nuutinen, 45-vuotias sirkustaiteilija ja runoilija, tuntee kolmikon, josta kirjoittaa; paperinmaku on kaukana hien roiskuessa iholta, sanojen singahdellessa kavereiden huulilta.
Pehmenevät pojat pikkuhiljaa kertomisen myötä, kun jotain olennaista elämästä puuttuu: se nainen. Likilämpö, turva, on veljeksiltä jäänyt saamatta isän ja äidin erottua, isän jouduttua Paiholan kautta maailmalle tietymättömiin äidin löytäessä oman Prinssessan. No, Hantverkare oli äitinsä poika isän kuoltua viinaan, kätevä käsistään ja suuvärkistään ja muutenkin sutki, mutta tunteistaan ei silti pysty puhumaan.
– Vituttaa tuo saatanan kelkan mölinä! huusi Runoilija ja nosti hirren harteilleen.
– Se on nyt nuitten tapa nauttii luonnosta. Ne tuntee vapautta, kun saavat ajaa peräkkäin. Sitten ne jaksaa tehä velkaa enemmän, tai töitä, mitä ikinä. Yhteiskunta pyörii ja myö saadaan työttömyysrahat, totesi Hantaverkare ja nosti hirren toisen pään.
Kun kolmikon matkaan vaelluksille lyöttäytyy silloin tällöin vanhoja kamuja, Lentokapteenia, Talousjohtajaa sun muuta mielenterveyskuntoutuja Miettistä, vaelluksista muotoutuu tapahtumarikkaampia ja vähemmän pitkäveteisiä lukijankin silmissä.
Nuutinen näyttää onnistuvan kasvattamaan kolmikon ns. aikuisiksi eläjiksi kovan koulun, tunteiden vyöryn ja kuolemankin kautta. Uskottavasti.
Villin idän viimeiselle sivulle kirjoitan tuomion: ”Käyttöproosaa – ei säilöntään”.