Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Louise Glück (s. 1943) on kiistatta merkittävä runoilija. Palkintokaapin koreimpana voittona komeilee tietysti se kirjallisuuden Nobel vuodelta 2020. Glück varmisti maineensa merkittävänä yhdysvaltalaisena runoilijana juuri tällä kokoelmallaan, joka voitti vuonna 1993 Pulitzerin.
Wikipedian tiivistyksen mukaan Villi iiris kuvaa puutarhan kukkia keskustelemassa elämästä puutarhurin ja jumaluuden kanssa. Se on kelpo tiivistelmä. Runoissa aukeaa todella runsas kukkaloisto. Runot ovat myös hyvin keskustelullisia, joku on aina puhumassa jollekin, ja se, kuka puhuu ja kenelle, vaihtelee runosta toiseen ilman, että siitä tehdään sen suurempaa numeroa. Lukija saa siis aina ensin pohtia, kuka runossa puhuu.
Yksi puhujista on selvästi jokin jumalhahmo, joka katselee alas ja suhtautuu luomuksiinsa alentuvasti.
Voi pikkuiset, miten ajattelemattomia olettekaan:
se on sekä lahja että kirous.
Puutarhateemasta ei ole kovin vaikea loikata ajatuksissaan Eedenin puutarhaan, mutta näissä runoissa paratiisi näyttäisi kyllä olevan jo kadotettu. Kasvien kautta tarkastellaan elämän katoavaisuutta, ihmisen osaa maailmassa, kaiken tämän tarkoitusta. Puutarhurin ääni on paikoin uhmakas:
Kerran uskoin sinuun; istutin viikunapuun.
Tänne, Vermontiin, maahan
johon ei tule kesää. Se oli testi: jos puu jäisi henkiin,
se tarkoittaisi että olet olemassa.
Tällaista vanhaa klassikkoa arvioidessaan ei kovin jyrkästi voi sanoa. Epäilemättä Villi iiris on arvostettu ja palkittu mestariteos. Suomennoskin vaikuttaisi oikein hyvin tehdyltä; tein jopa pientä vertailua Glückin alkutekstin ja Anni Sumarin suomennoksen välillä.
Mutta. Glückin runot ovat jättäneet minut kylmiksi aikaisemminkin, ja niin nytkin. Niin taitavasti kuin ne onkin kirjoitettu, ne eivät juuri reaktioita herätä. Kaipaan runokokoelmia lukiessani oivalluksia, ilahdutuksia, liikutuksia, mutta puutarhurin ja jumaluuden välinen keskustelu tuntuu epämääräiseltä ja etäiseltä. Teemat ovat tarpeettoman hengellisiä.
Haluan kuitenkin päättää tämän hyvällä. Käännösrunous ei ole mitenkään kukoistavin genre Suomessa ja on arvokasta, että sellaista tehdään. Jos miettii, millaista käännösrunousta suomeksi olisi hyvä saada, niin kieltämättä Nobel-palkitun runoilijan pääteos on ilmeinen, turvallinen valinta. Siis: hyvä, että tämä on suomennettu ja kauniina kovakantisena teoksena julkaistu. Olen varma, että moni runouden ystävä Glückin puutarhanhoidosta ilahtuu enemmän kuin minä.
