Kuusivuotiaana Eira Mollberg pääsee unelmareissulle Fazerin karkkitehtaalle – ja perillä huomaa lähtöhuumassaan unohtaneensa pukea villahousujen päälle hameen. Mikä häpeä! Vuosikymmeniä myöhemmin elämän vastoinkäymiset suistavat hänet juomaan ja vanha vaiva, villahousuhäpeä, roikkuu yhä tiukasti takinliepeessä.
”Tekstisi on ala-arvoista. Kuinka sinä olet ylipäänsä koskaan kyennyt kirjoittamaan ylioppilaaksi? Kuinka työväenopisto saattaa pitää luovan kirjoittamisen opettajana kaltaistasi täysin ammattitaidotonta ja osaamatonta kirjoittajaa?”
Eira Mollberg on lupautunut kirjoittamaan Brita Kekkosen muistelmat, mutta yhteistyö kangertelee ja lopulta kariutuu kokonaan. Muutkin työt takkuavat. Töiden sijaan Eiran tie vie ostoskeskuksen ravintolaan ryyppykavereiden seuraan. Vähitellen elämänkuva ja sen ristiriidat tarkentuvat, kun Eira käy läpi suhdettaan vanhempiinsa ja Heikki-veljeensä.
Eira Mollbergin alkoholinhuuruinen kausi kestää kaksi vuotta. Hän saa kasteen ortodoksisuuteen vuonna 1989 ja Venäjän ja Viron luostareilla onkin merkittävä rooli hänen toipumisessaan. Luostarielämän yksinkertaisuus ja yhteisöllisyys rauhoittavat. Luostarien vahvat naiset edustavat kenties sitä turvaa, jota oma äiti ei jaksanut perheen ristiriitojen keskellä antaa. Rankimmillaan luhistuminen vaatii myös katkaisuhoitoa ja kuntoutuslaitosten jaksoja.
Villahousuhäpeä on rehellisyydessään säväyttävä lukukokemus. Eira Mollberg ei säästele itseään, mutta varsin suorasanaisen kohtelun saavat muutkin kirjassa mainitut. Kirjan pohjalta on myös dramatisoitu näytelmä, joka sai ensi-iltansa syyskuussa Avoimet ovet -teatterissa. Erityistä kirjassa ovat kuvaukset luostarijaksoista ja ortoksisuudesta, joita Mollberg kuvaa lämpimästi.