Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirja The Rigor of Angels tutustutti minut Jorge Luis Borgesin ajatuksiin, ja samalla kirjaston kokoelmien selaus osoitti, että Borgesia on käännetty suomeksi vähänlaisesti, mutta jotain sentään löytyy. Viisi aihetta on käännöksistä tuoreimpia. Aviadorin 2021 julkaisema teos on viiden esseen kokoelma, joka perustuu Borgesin Belgranon yliopistossa vuonna 1978 pitämiin viiteen luentoon.
Mitään kantavaa teemaa viidellä esseellä ei varsinaisesti ole, vaikka tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyykin. Borges oli poikkeuksellisen lukenut ja utelias kirjailija, ja hänelle oli nähtävästi tyypillistä siirtyä sujuvasti aiheesta toiseen. Siispä tällä kertaa on luvassa pohdintaa kuolemattomuudesta, kirjan olemuksesta, salapoliisikertomuksen historiasta, ajan luonteesta sekä Emanuel Swedenborgista, joka oli kuuluisa ruotsalainen mystikko ja yleisnero, mutta joka on sittemmin jäänyt hieman unohduksiin.
Esseet ovat sikäli kiinnostavaa luettavaa, että ne ovat lyhyitä ja tiiviitä, mutta niissä on lukuisia viittauksia filosofeihin, kirjailijoihin ja kulttuurisiin ilmiöihin. Mistään akateemisesta jargonista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Borges kirjoittaa poikkeuksellisen juttelevaan sävyyn.
Teoksen aloittava essee Kirja osoittautuu erityisen kiinnostavaksi. Kaikki on varmasti kuulleet sanonnan, ettei kukaan asti samaan virtaan kahdesti, koska virran vesi ei ole enää sama. Samaa ajatusta voi soveltaa hyvin myös kirjoihin. Myös kirjan sisältö muuttuu aina lukukerrasta toiseen, koska lukijan oma tietoisuus, kokemus ja konteksti muuttuvat. Kyse ei kuitenkaan ole vain yksilön muutoksesta ajan myötä, vaan miten kirjoihin itseensä kertyy historiaa. ”Hamlet ei ole täsmälleen sama Hamlet kuin se, jonka Shakespeare runoili 1600-luvun alussa. Hamlet on Coleridgen, Goethen ja Bradleyn Hamlet. Hamlet on syntynyt uudelleen”, Borges kirjoittaa. Ajatus kirjasta esineenä, jonka olemassaolo riippuu enemmän lukijasta kuin kirjoittajasta, on odottamaton.
Myös Aika-essee valuu filosofiselle puolelle, ja se myös osittain käsittelee samoja teemoja kuin Kirja. Ajatus siitä, ettei kukaan astu samaan virtaan kahdesti toimii tässäkin taustalla, mutta nyt vesi ei ole kirja vaan itse aika. Aika on sekä jatkuvasti läsnä että jatkuvasti katoavaa, ei ole olemassa kahta samanlaista hetkeä, kuten ei ole kahta samanlaista lukukertaa, ja kaikki karkaavat juuri, kun niihin yrittää tarttua. Ajan ongelma, tai tarkalleen ottaen ”nykyhetken” ongelma, on Borgesin kirjallisuuden ydinkysymyksiä, joten ei liene ihme, että asiaan palataan tässäkin kirjassa.
Kuolemattomuus on puolestaan ehkä enemmän uskonnollinen kysymys, ja siihen Borges uskoo, mutta ei suinkaan minään sielun kuolemattomuutena, vaan kulttuurisena muistina. Ajatus tai tarina säilyy, koska sitä toistetaan, muokataan ja muistetaan. Kun kirjoitamme tai puhumme, teemme sen historian kaikujen läpi, ja jopa kieli itsessään on luomus josta on tullut yksi kuolemattomuuden muoto. Tämä ajatus luontevasti linkittyy Borgesiin aiempiin ajatuksiin kirjasta historiallisena ja kerroksellisena objektina, elävänä muistivarastona. Borgesin ajattelussa kuolemattomuus ei siis ole muuttumattomuutta, vaan päin vastoin kykyä syntyä aina uudelleen – eri ajassa ja myös eri lukijoissa.
Kirjan esseet ovat tässä mielessä hauskaa luettavaa, ne vaikuttavat ensilukemalla erillisiltä, mutta hieman miettimällä huomaa miten monin tavoin eri teemat yhdistyvät toisiinsa.
Emanuel Swedenborg tosin on hieman vaikeampi pala. Kuolemattomuutta käsittelevässä esseessään Borges puhuu perinteistä kuolemattomuuden käsitettä vastaan, mutta sitten Swedenborgia käsittelevässä esseessään hän pohtii perinteistä sielullista pelastusta, jonka voi saavuttaa hyvyyden lisäksi myös käsitteellisellä ajattelulla ja taiteen harjoittamisella. Ehkäpä tässä tiivistyy jotain olennaista Borgesin ajattelusta, hän ei edes pyri lopullisiin vastauksiin, vaan keskusteluun ja tarjoamaan eri näkökulmia samoihin kysymyksiin.
Muihin esseisiin verrattuna Salapoliisikertomus tuntuu irrallisimmalta, vaikka se sinänsä kiinnostava onkin. Borges nostaa lajityypin esiin nimenomaan älyllisenä pelinä ja rationaalisen ajattelun harjoituksena. Borges esittelee genren pioneerin Edgar Allan Poen, joka loi kirjallisuudenhistorian ensimmäisen salapoliisihahmon C. Auguste Dupinin. Hänen perässään seurasivat myöhemmin Sherlock Holmes, Hercule Poirot ja lukemattomat muut tunnetut etsivähahmot. Borges pohtii Poen langettamia yllättävän pitkiä varjoja, ja miten ilman häntä nykykirjallisuus ei olisi sitä mitä se on.
Paljon sanottavaa loppujen lopuksi mahtuu vain 82 sivuun, ja jokainen sivu tuntuu avaavan oven suurempiin ajatuksiin. Tartuin kirjaan aika lailla sokkona, joten en tiedä lainkaan onko Viisi aihetta oikeastaan paras aloituspiste Borgesin tuotantoon tutustumiselle, mutta kyllä tämä sen verran innostavaa luettavaa oli, että mielelläni luen Borgesia jatkossakin.