Autiotalo herättää helposti mielikuvia jostain vanhasta, hieman pelottavasta, mutta samalla kiehtovasta rakennuksesta. Vuoden luontokirjaksi ehdolla vuonna 2010 ollut teos johdattaa lukijan tunnelmalliselle matkalle autiotalon pihapiiriin, ja sen narisevasta ovesta sisään.
Talon autioituessa moni ajattelee sen asukkaiden kohtaloa, ja kuinka elämä hiipuu ajan saatossa pois. Viimeiset vieraat : elämää autiotalossa kertoo kuitenkin ennemmin elämän jatkumisesta. Estradille tassuttelevat ihmisten sijasta mäyrät, hiiret ja supikoirat.
Kirjan kuvissa on ilmeitä, vilahduksia ja kurkistuksia. Ne tihkuvat vanhan ajan tunnelmaa, joka sopii mainiosti Heikki Willamon teksteihin. Willamo kirjoittaa elävästi havainnoistaan, mutta yhtä vahvasti omista tuntemuksistaan. Hän ikään kuin katselee lapsuutensa asioita aikuisen silmin. Pintaan pyrkivä haikeus jää lopulta uteliaisuuden alle.
Willamon aisaparina kuvaajana on toiminut Kai Fagerström, jonka kettukuva palkittiin syksyllä vuoden luontokuvana. Tekstipuolen täydentävät Risto Rasan teemalliset runot.
Idealtaan ja toteutukseltaan hieno teos.
Aikuisina katsomme maailmaa värittyneiden silmälasien läpi ja jossain sisällämme kaipaamme lapsuutemme maailmaa.