Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nuori visbyläinen eläintenhoitaja Cecilia katoaa selittämättömästi. Ajan kuluminen hänen etsinnöissään aiheuttaa poliisille paljon murhetta, sillä Cecilia on vaikeasti sydänsairas ja lisäksi hänellä on insuliinihoitoinen diabetes; hän siis tarvitsisi ehdottomasti lääkkeitään pysyäkseen hengissä, mutta hänellä ei mitä ilmeisimmin ole niitä mukana, missä sitten liekin. Voiko Cecilia, kukkamekkoinen hippityttö, joka kommunikoi kasvien ja henkien kanssa siinä missä ihmistenkin, olla vielä hengissä usean päivän jälkeen? Ja onko hän kuitenkin varastanut työnantajaeläinlääkärinsä vastaanotolta erinäisiä lääkkeitä, kipulääkkeitä ja rauhoittavia tietenkin ensi sijassa? – Samaan aikaan lukijalle esitellään kuusikymppinen pariskunta Eva ja Lars, joista varsinkin aviomies on närkästynyt, kun läheisellä uimarannalla tunnutaan harrastettavan seksiä teltassa harva se päivä. Närkästys ei estä häntä kuitenkaan olemasta perin utelias ja vahtaavan kiikareilla näitä hurjimuksia. Sitten tapahtuu murha, ja dekkareiden ikiaikaiseen tapaan koiranulkoiluttaja löytää ruumiin. Motiivi vain on epäselvä.
Perusjanssonia siis ja pohjoismaista dekkaritraditiota normaaleimmillaan sekä jo kahdeskymmenes osa Maria Wern -sarjaa, josta aikaisemmin tänä vuonna ilmestyi meillä ennestään suomentamaton kuudes osa Musta perhonen. Tässä uudessakin kirjassa Marian kollega Per Arvidsson on tärkeässä roolissa, sillä hänen pieni tyttärensä on myös vakavasti sydänsairas ja tarvinnee elinsiirteen selviytyäkseen. Mutta saadaanko sellaista? Aika juoksee armottomasti, ja sekä Cecilia että pieni Wilma Arvidsson tarvitsisivat hoitoa pysyäkseen kiinni elämässä.
Viimeiset sydämenlyönnit oli joutuisaa luettavaa ja itse asiassa varsin viihdyttäväkin, vaikka se sisältääkin paljon dekkareiden kliseitä. Kovin on Visby rauhaton paikka, luulisi sieltä jo ihmisten loppuvan, kun sekä Jansson että Mari Jungstedt ovat heitä säälimättömästi murhauttaneet. Lisäksi Marian perhe-elämä on jollain lailla merkillistä, olkoonkin että kolmen sukupolven yhteiselo ei nyt tällä kertaa aivan idyllistä olekaan; Emil ja Linda, Marian lapset, eivät tunnu vanhenevan koskaan, he ovat kuin – anteeksi sopimaton vertaus – Aku Ankan veljenpojat, ikuista pikkuväkeä. Mutta emmehän me dekkarinlukijat itse asiassa tällaisiin vähäisiin seikkoihin lopeta sarjojemme seuraamista. En minäkään aio Maria Werniä jättää.
