1970-luvun eteläruotsalaisessa kylässä kaksi yksinäistä, Lo-tyttö ja kuusi vuotta vanhempi naapurinpoika Lukas, löytävät toisensa. Luja ystävyys syvenee vuosien varrella rakkaudeksi, mutta epäsovinnainen suhde on salattava.
Kaikki alkaa dramaattisesta tulipalosta, jossa 7-vuotias Lo tutustuu 13-vuotiaaseen Lukakseen. Lon kotona asuu setiä ja isovanhempia ja muita aikuisia laumoittain. Lukas taas asuu kielitaidottoman maahanmuuttajaisänsä kanssa, eivätkä vastakohtaisuudet lopu siihen. Kirja on täynnä draamaa ja hiljaiseloa, vilskettä ja hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja läheisyyttä, paljastuvia salaisuuksia ja peittyviä totuuksia.
Nuorilla on kuitenkin vain toisensa — kunnes eräänä päivänä Lon kaipuu vapauteen ja suureen maailmaan tempaa heidät erilleen. Tämäkin kuitenkin tapahtuu erinäisten sattumusten kautta, joista kummallakin on myöhemmin oma tulkintansa ja muistonsa. Lukas ei toivu menetyksestä ehkä koskaan. Losta tulee juureton ja koditon vaeltaja, joka kerran lähdettyään ei osaa jäädä eikä asettua pidemmäksi aikaa minnekään. Hän kuljettaa mukanaan viimeistä kirjettä kuin pyhäinjäännöstä tehdessään kaikkea, mistä aikanaan äiti on varoittanut, kulkiessaan miehen luota toisen luo, sängystä kolmanteen.
Kirjoittajan käyttämä kieli on täsmällistä, aistillista ja avaraa, sellaista josta on helppo irrottaa lauseita ajatuksiksi. Kuten tämä: ”Ei ole olemassa satuja, hän oli sanonut, mutta ehkä hän ei vain uskonut onnellisiin loppuihin.” Tai: ”Vasta sitten kun ihminen ei enää ole kenenkään lapsi, sitä hän haluaa eniten olla.” Kirjan tunnelma on samalla kauhea ja kaihoisa, viettelevä ja kohtalonomainen – hengästyttävän tiivis.
Uutta ruotsalaista proosaa, lähes täydellistä… Tämä on pakko lukea ja makustella aina loppuun asti. Sen jälkeen voi vain ihmetellä tekijän taiturimaisuutta. Itse arvostin kovasti tätä romaania sekä suosittelen kaikille. Jos nyt jopa uskaltaisi sanoa, että en ensin edes uskonut tekijää ruotsalaiseksi – sen verran epätavanomaista kerronta ja kieli mielestäni kuitenkin on.