Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muistan hyvin – minun iässäni pitäisi kai sanoa, että kuin eilisen päivän – ajan 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa, kun suomalaiset telinevoimistelijamiehet alkoivat toden teolla menestyä kansainvälisellä tasolla. Sitä oli saatu odottaa niin kauan, että koko ilmiö rupesi tuntumaan mahdottomalta, olihan edellisistä mitaleista ja hyvistä sijoituksista jo reilusti parikymmentä vuotta. Mutta sitten tulivat kaksi nuorta miestä, Jari Mönkkönen ja Jani Tanskanen. Tanskanen voitti komeasti rekillä MM-kultaa vuonna 1997, ja Mönkkönen sitten EM-hopeaa samoin rekillä vuonna 1998. Vuonna 2001 Mönkkönen voitti vielä maailmancupin osakilpailussa rekkifinaalin ensimmäisenä suomalaisena. Voiko tämä olla tottakaan, me telinevoimistelun katselijat huokailimme. Mutta valitettavasti tämä upea ura päättyi Mönkkösen osalta traagisesti, tavalla jota kukaan ei kliseisen sanonnan mukaan toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen, saati sitten ihaillulle urheilijalle ja kauttaaltaan liikunnalliselle ihmiselle.
Oli vuosi 2016, ja aktiiviuransa jo päättänyt, sittemmin palomieheksi valmistunut nelikymppinen Mönkkönen oli vielä treenaamassa voimisteluhallilla, kun hän päätti tehdä aikoinaan helposti sujuneen liikkeen, kaksoisvoltin taaksepäin. Jokin meni kuitenkin vikaan.
”Kun tulin niskoilleni ja tajusin että vittu, mä halvaannuin, se oli musertavaa. (-) Ei ollut ihan ainoa kerta, kun olin tullut sitä tehdessäni huonosti alas. Joten niska oli kyllä aikaisemminkin saanut iskuja, mutta ei koskaan tällaista. Nythän kävi niin, että tulin todennäköisesti alas suoraan päälleni.”
Neliraajahalvaus, jotain käsittämättömän kamalaa ja mahdotonta ymmärtää. Täysin toisten armoille jääminen. Olemme ehkä nähneet Jari Mönkkösen Sanna-vaimonsa kanssa Suomen urheilugaalassa parisen vuotta sitten, kun he voittivat Vuoden esikuva -palkinnon rohkeasta taistelusta kammottavaa kohtaloa vastaan. Mutta olemmeko ajatelleet, että jonkun täytyi pukea tuo juhlakalu alusta alkaen, nostaa pyörätuoliin ja asetella sen niskatuki niin, että hän jaksaa ylipäänsä olla ja hengittää? Mitä on olla niin avuton, ettei voi edes tehdä itsemurhaa, joka etenkin alun synkimpinä hetkinä tuli mieleen?
Viimeinen voltti -kirja kertoo karusti ja kaunistelematta Mönkkösen tarinan sekä ennen onnettomuutta että etenkin sen jälkeen. Hoitoa ja kuntoutusta vuosikausia ja tietenkin edelleen, asumista erilaisissa kuntoutusasunnoissa enemmän tai vähemmän nöyryyttävissä oloissa ja vasta vuosikausien taistelun jälkeen kotona Sannan ja kolmen rakkaan lapsen kanssa. Onneksi Mönkkönen ei ollut liian nöyräksi kasvatettu, vaan kuntoutuslaitoksissa ja niiden asuntoloissa hän osasi vaatia oikeuksiaan jäämättä makaamaan vain uhrina. Nyt Mönkkönen pystyy siis asumaan perheensä luona ympärivuorokautisten avustajien turvin.
Karusti ja kaunistelematta siis. Taitavasti Mönkkösen äänellä kirjoittava Mika Saukkonen ei säästä ketään eikä mitään, hän puhuu rehellisesti tilanteensa eri puolista, mutta ennen kaikkea Mönkkönen ei säästä itseään. Kerronta soluu välillä rajunakin, ruma sana siis sanotaan niin kuin se on, mutta sitten taas kirja huokuu alusta loppuun sammumatonta rakkautta Sanna-vaimoa ja kolmea lasta kohtaan. – En tiedä, voiko tätä teosta pitää selviytymistarinana, sitähän se ennen muuta on, mutta jotenkin tuo sana tuntuu liian naiivilta ja makealta, kun Jari Mönkkösestä on kysymys. Lukekaa itse, lukekaa, vaikka ette olisi koskaan telinevoimistelusta mitään tienneetkään tai edes välittäneet.
