Vasta Puolassa käväisseenä innolla astuin Puolan-tuntijan kelkkaan eli paneuduin Matti Hovisepän romaaniin maasta, jossa tekijä on työskennellyt toimittajana vuosikymmenet – myös silloin, kun Walesa joukkoineen muutti maata Gdanskin telakalla.
Kirja kertoo kuusikymppisestä surkeuttaan valittavasta toimittajasta, joka palailee aikoihin, jolloin kommunismi ryskyen kaatui kapitalismin tieltä ja jolloin samat vanhat kommunistivalopäät muovasivat kasvot puolalaiselle markkinataloudelle, joka kehittyi vuosi vuodelta yhä härskimmäksi.
”Tämä entinen Kremlin takapuolien nuolijoiden joukko oli kyvytön kehittymään, ja talousjärjestelmästä muovautui entisen sosialistisen leirin maissa nopeasti brutaali viidakkokapitalismi.”
Puolalainen yhteiskuntamuoto rapautuu yhdessä suomalaisen toimittajahabituksen kanssa. Kummastakaan ei pian ole mihinkään. Kun siihen sivuun tai oikeastaan päälle toimittaja, tämä kirjan päähenkilö Kari-Matti, liimaa katolisen kirkon ja sen – kaukana Jeesuksesta olevan – prameilun halun sekä karmean piispojen ja pappien pedofilian, ei paljon kaunista jäljelle jää.
Uskonto aidoimmillaan jää, näin ainakin Kari-Matti aforisoi: – Jagoda, uskonto on sydämettömän maailman sydän ja sieluttoman maailman sielu.
Kari-Matin oma energisyys ja viriiliys ovat nekin muisto vaan. Turhaan siinä sitten pompit kapakoissa ja baareissa, turhaan naiset sinua lähestyvät, koska ei sinusta enää niihin hommiin ole.
Jos yhteiskunta ei kummoinen ole, et ole sinäkään, Kari-Matti, joka peilistä sinua katselee.
Hovisepän kirjan sisältö on mielenkiintoinen. Kummasti siinä mukana lukijana pysyy, vaikka välillä hetkiksi kertojan kelkasta pois putoaakin kertojahänen, Kari-Matin, yhtenäänkin minäkertojaksi muuttuessa.