Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Atlantin pohjasta löytyy auto, jossa on kaksi ruumista: päähän ammuttu mies, joka tunnistetaan pian poliisin tiedustelupalvelun johtajaksi Mogens Klingeksi, sekä toistaiseksi tunnistamaton nainen. Helsinborgin poliisi alkaa tutkia asiaa, ja operaation johtajaksi nimetään Jan Hesk, jolla ei ole paljonkaan kokemusta johtotehtävistä, mutta intoa ja suoraan sanottuna pyrkyryyttä sitäkin enemmän.
Samaan aikaan Kööpenhaminassa vanha tuttumme Dunja Hougaard taistelee. Hän on ottanut ainoaksi tehtäväkseen saada entinen pomonsa, todellinen arkkipahis ja poliisin rikosjaoston päällikko Kim Sleizner, jäämään nalkkiin lukuisista rikoksistaan. Dunja kuvailee vihollistaan näin:
”Ei minun tarvitse liioitella. Sehän tässä on ongelmana. Onko hän valehtelija? On. Kuvottava naisia kähmivä raiskaaja? Arvaa vain. Täysverinen psykopaatti? Ehdottomasti. Mutta tuo on vasta alkua. Jos häntä haluaa kuvailla rehellisesti, on keksittävä uusia sanoja.”
Kun näiden juonikuvioiden lisäksi vielä kerrotaan, että sarjan päähenkilö, helsingborgilainen poliisi Fabian Risk, saa yksityiselämäänsä viestin, joka kääntää hänen maailmansa nurin, ovat kirjan teemat koossa. Eivätkä ne ole kovin miellyttäviä: ne lukijat, jotka haluavat dekkariltaan siistejä kamarimurhia, hakeutukoot toisaalle, sillä Ahnhemin maailma on raaka, väkivaltainen ja illuusioton. Pehmeneekö se edes lopussa, jää sitten lukijan huomattavaksi.
Mutta kyllähän tämä kirja ja koko edeltävä sarja ovat eittämättä jännittäviä. Kun olin lukenut ensimmäisen osan, Pimeään jäänyt (2015), ajattelin, että Fabian Riskin henkilökuva jäi kovin laihaksi ja vähäveriseksi, enkä edes tiennyt, pidinkö hänestä kovinkaan paljon. Suoraan sanottuna en vieläkään tiedä siitä pitämisestä, mutta on hänestä sarjan edetessä kehkeytynyt uskottavampi ja todellisempi hahmo. Koska hänen suuri tragediansa kerrotaan kirjan ensimmäisellä sivulla, ei sitä kannata tässäkään ruveta panttaamaan: Fabian menettää poikansa Theodorin, ja tästä käynnistyy hänen henkilökohtainen kostoretkensä.
Viimeinen naula -romaani noudattelee siis sarjan edellisistä osista tuttua kaavaa, joten toimintaa, hurjaa menoa ja jännitystä riittää. Toki tässä tohinassa kirjassa sorrutaan joihinkin dekkarien ja rikoselokuvien tunnetuimpiin kliseisiin (miksi ulko-ovet voi niissä aina potkaista sisään, yleensähän ne tapaavat aueta ulospäin), mutta kokonaisuus on oikein tyydyttävä. Ehkäpä Ahnhem tekee ihan oikean ratkaisun päättäessään sarjan näkyvästi tähän, jolloin siitä tulee hallittavan mittainen napakka kokonaisuus.
