Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Andrein isä Juhan lymyilee yhä veljensä kanssa metsissä, koska ei halua alistua Neuvostoliiton komentoon. On vuosi 1979 eli metsäpakoilua on kestänyt vuosikymmeniä. Tämä on viimeinen vuosi dramaattisine loppuineen.
Viidentoista ikäinen Andrei käynnistää tapahtumat itseään puolustaessaan – samalla paljastaen isän ja sedän maanalaisen oleskelupaikan.
Misku Välimäki (s. 1978) kirjoittaa Viimeinen metsäveli -romaanissaan tuon alkuseikkailun aidontuntuisesti, myös pakopäivät Tallinnassa, samoin pojan paon kalastajaveneellä suojelijansa Hugon kanssa yli Suomenlahden suomettuneeseen Suomeen.
Mutta sitten!
Välimäen kirjallinen ote muuttuu. Sydäntä särkenyt kerronta kepeytyy ja lukijakos on ymmällä: ollaanko edelleen saman romaanin kimpussa?
Kyllä Suomessakin seikkailu jatkuu, jotta saadaan soutukaveri Hugo rajan yli Ruotsiin ja Andreille auttajat, Suomeen asettunut isotäti heidän joukossaan. Mutta mutta.
Kerronta saa täysin uuden suunnan: kuvaan astuvat Kekkonen ja Supon Tiitinen. No totta kai heitä tarvitaan, muutenhan Andreilla ei olisi mitään mahdollisuutta saada turvapaikkaa Suomesta ja sittenkin se on lähes mahdotonta Neuvostoliiton kanssa solmittujen palautussopimusten vuoksi. Voittaako Neuvostoliitto vai YK ihmisoikeussopimuksineen, tuon pulman ratkaisemiseksi tarvitaan Kekkonen ja Tiitinen.
Misku Välimäki on ratkaissut kiperän asian niin, että antaa Tiitisen ja Kekkosen tavata; Välimäki kirjoittaa miesten dialogit kirjan sivuille, jopa näin tarkasti johdatellen:
” – Saatana mikä sotku! hän manaa.
Siniset karhut polkaisevat vauhtiin sellaisella voimalla, että kangas kumahtaa ja pari mustarastasta räpiköi pakoon. Miehet puolihölkkäävät hiljaisuudessa, kunnes suojelupoliisin päällikkö kompuroi juurakkoon.”
Ei tunnu kovin luontevalta, saati uskottavalta todellisten henkilöiden astuessa fiktioina areenalle fiktioiden joukkoon. Kerronta alkaa enemmän muistuttaa Huovisen Veikon vedättelyä kun hän iski juttua Joe-sedästä ja Veitikasta.
Ihan luettava kirja silti, ei anneta tyylirikon häiritä.