Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
15-vuotias Callie on viiltelyn vuoksi psykiatrisessa sairaalassa. Samassa laitoksessa on hänen ikätovereitaan, joilla on syömishäiriöitä tai huumeongelmia. Callie on saanut heiltä lisänimen Mykkis, koska hän ei puhu – ei terapeutilleen, ei ryhmälleen eikä laitoksen henkilökunnalle. Callie ei leiki mykkäkoulua. Hän vain ei pysty puhumaan. Sanat löytyvät sitten vähitellen, kun Callie ymmärtää olevansa terapeutin ja ryhmäläistensä hyväksymä. Silloin hän pystyy myös näkemään häntä ahdistaneen perhetilanteen kokematta itseään siihen syylliseksi.
Kansi puhuu nuorten aikuisten kirjasta, mutta kyllä tämä on nuortenkirja. Olipa lukija kuka hyvänsä, viiltelystä hän saa aika vähän tietoa, ja siksi kirja voi tuntua heppoiselta, jos viiltely on tavalla tai toisella tuttua. Oleellista on kuitenkin nuoren ihmisen käsittelemätön, oireeksi pukeutuva ahdistus, jonka taustalla voi olla esimerkiksi perheen sisäisiä konflikteja kuten tässä, ja josta on toivoa selviytyä.
Viilto ei tule aikuisen iholle, mutta kirja kiinnostanee teinilukijoita ja sopii suhteellisen nuorillekin, kunhan lukija erottaa kirjalliset tehokeinot todellisuudesta. Viiltely ei toki aiheuta psykedeelisiä näkyjä. Astmaelvytysjuttu ampuu yli, mutta on tarvittu juoneen. Callien laitoshoitokin tuntuu draaman sanelemalta passitukselta, jotta tarinaan on saatu uteliaisuutta herättävä miljöö ja sivuhenkilöt.
Kirja on lämminhenkinen, ja tarinan nykyhetkessä sen sympaattisille henkilöille tapahtuu lähes vain hyviä asioita. Callie oppii pohtimaan asioiden yhteyksiä ja rakentamaan minuuttaan. Nuorten vaivihkainen yhteisöllisyys ja herkkyys keskinäisille viesteille hahmottuvat mukavasti. Terapiakeskustelusta saa ilmeisesti aika realistisen kuvan. Suosikkihahmoni oli Callien pikkuveli Sam, joka jutteli pukahtamattoman Callien kanssa täydellisessä yhteisymmärryksessä.