Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kerran hyökkäsin hoitajan päälle. Tarvittiin seitsemän aikuista pitelemään minua kiinni – yksi heistä oli todella iso mies – mutta tappelin vastaan kynsin hampain. Mistähän sitä voimaa tulikin? Kiljuin tunnin yhtä soittoa, ja minut laitettiin lepositeisiin rauhoittumaan. Sitä tapahtui toistuvasti, ainakin kahdeksan kertaa.
Niin – tällaistakin voi nuoruus joskus olla. Ei vain äidin ja isän pientä prinsessaa ja kymppejä todistuksessa ja ylioppilasruusujen tuoksua. Se voi olla myös sanoinkuvaamatonta ahdistusta, viiltelyä, itsemurhayrityksiä, nuorisopsykiatrisia osastoja eristyksineen ja lepositeineen. Se voi merkitä myös vanhempien voimien loppumista, huostaanottoa, sijoitusta.
Viiltävät vuodet kertoo Selinasta, hänen perheestään ja kehityksestään, hänen moninaisesta oireilustaan ja hitaasta toipumisestaan kohti aikuisuutta. Selina oli suomalaisen, jo 44-vuotiaan Mirjan ja turkkilaisen Osmanin lapsi. Jo pienenä hän herätti ristiriitaisia tunteita: hän oli jossain mielessä vähän liian paljon kaikkea, liian äänekäs, liian vaativa, liian suorapuheinen ja liian läsnäoleva. Suoraan sanottuna rasittava lapsi, varsinkin verrattuna Johannaan, joka oli Selinan sisarpuoli Mirjan edellisestä avioliitosta.
Perhe-elämä ei ollut todellakaan helppoa. Mirja ja Osman erosivat melko pian, eikä äiti jaksanut selvitä voimakastahtoisen tyttärensä kanssa, vaan alkoi hiljalleen alkoholisoitua. Samaan syssyyn kuuluivat hänen katoamistemppunsa ja yllättävät ulkomaanmatkansa, jolloin hän vain jätti Selinalle reilusti ruokarahaa. Sellainen omatoimisuus on tietysti hyvä piirre, mutta kun tyttö oli vasta 11-vuotias, oli kuviossa jotain todella nyrjähtänyttä.
Ei oikeastaan ollut vähääkään yllättävää, mitä kirja sitten kertoo Selinan murrosiän oireilusta, joka sekin tapahtui perusteellisella tavalla. Oli syömishäiriötä, päihteiden käyttöä ja itsetuhoisuutta, joka ilmeni toisaalta viiltelynä, toisaalta lääkkeiden avulla tehtyinä itsemurhayrityksinä, sitten kun Selina oli jo nuorisopsykiatrisessa osastohoidossa. Etenkin viiltely tuntui helpottavan pahinta ahdistusta, ja siitä sitten jäivätkin hänen vasempaan käsivarteensa pysyvät jäljet.
Perhetilanne senkun vain kärjistyi, sillä Mirja-äidillä diagnosoitiin Alzheimerin tauti vain 59-vuotiaana. Samana vuonna Selina sitten otettiin huostaan; hän päätyi lopulta perhekotiin, jossa sijaisvanhemmat Helena ja Heikki osoittautuvat olevan juuri ne hahmot, joita Selina tarvitsi saadakseen elämänsä kokoon. He olivat ymmärtäviä, rakastaviakin, mutta kykenivät asettamaan oikeanlaiset rajat. Vähitellen Selina toipui, hän oppi elämään tätä elämää.
Tämä kirja oli aika lailla rajua luettavaa; mieleen tuli monessa kohtaa Deborah Spungenin kuuluisa Nancy, mutta onneksi Selinan tarina jatkuu huomattavasti paremmin. Se toimii varmaankin erittäin hyvin vertaistukena samanlaisia vaiheita kokeneille vanhemmille rehellisyydessään ja avoimuudessaan. Suuri osa tarinasta perustuu Selinan päiväkirjoihin, mutta myös hänen läheistensä muistelot antavat siihen oman osansa. Tapahtumia ja henkilöitä ei kaunistella yhtään, mikä puhuttelee tällaistakin lukijaa, jonka ei onnekseen ole tarvinnut kokea vastaavanlaisia vaiheita.
