”Hän sulkee kirjan jota luki, idioottimaisen dekkarin, jonka on kirjoittanut joku ylettömän kunnianhimoinen nyrhittytukkainen kirjailija Linköpingistä”, Mons Kallentoft kirjoittaa, tuskinpa ihan vailla itseironiaa. Viides vuodenaika ei ole kuitenkaan ollenkaan idioottimainen dekkari, päinvastoin. Se jatkaa Kallentoftin kirjasarjaa rikoskonstaapeli Malin Forsista, joka on tullut tutuksi kirjoista Sydäntalven uhri (2009), Suvisurmat (2010), Syyskalma (2011) ja Kevätkuolema (2013). Viides vuodenaika voidaan kuitenkin lukea itsenäisenä, vaikka siinä viitataankin sarjan aiempien osien tapahtumiin.
Nuori nainen löydetään raa’asti surmattuna Linköpingistä. Murhaa tutkiessaan Malin Forsille tulee pakostakin mieleen muutaman vuoden takainen Maria Murvallin tapaus: Maria joutui kidutuksen ja murhayrityksen kohteeksi, ja järkytys vei häneltä kaiken kommunikaatiokyvyn. Sitten käy ilmi, että samankaltainen tapaus löytyy myös Lundista. Onko liikkeellä sarjamurhaaja ja sarjakiduttaja?
Rakenteeltaan Viides vuodenaika muistuttaa Kallentoftin aiempia romaaneja. Siinäkin kuolleet puhuvat ja yrittävät saada viestinsä kerrotuksi Malinille. Tässä olisi ollut helppo sortua kömpelyyksiin, mutta Kallentoft saa uhrien äänet kuulostamaan kauniilta, lähes lyyrisiltä, ja ne asettuvat sujuvasti osaksi romaania, eikä kysymys ole mielestäni ”ripauksesta yliluonnollisuutta”, jota kirjan takakannessa mainostetaan, vaan ihan perustellusta rakenneratkaisusta.
Jos tästä kirjasta olisi tehty yksityiskohtainen elokuva, olisi se varmaankin saanut K18-leiman, sen verran rajua siinä kuvattu väkivalta on. Kirjan teemat toivat etäisesti mieleeni Jussi Adler-Olsenin Metsästäjät -dekkarin, mutta siinä missä Adler-Olsenilla rikosten vastenmielisyyttä tasapainottaa huumori, Kallentoftilla samalla tavalla toimii Malinin ja hänen miesystävänsä Peterin suhteen lämmin kuvaus.
Viides vuodenaika ei siis ehkä sovi kaikista herkkähermoisimmille lukijoille, mutta meille paatuneemmille dekkarifaneille se on yksi kesän must-kirjoista.