Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Saako virallisen hoitosuosituksen vastaista tietoa julkaista ja erityisesti saako siitä viestiä? Saako tutkija äänensä kuuluville, jos hänen tulostensa mukaan huumeiden käyttäjistä suurin osa on keskiluokkaisia viihdekäyttäjiä, eikä syrjäytyneitä? Miten voidaan viestiä viheliäisistä (wicked) ongelmista, kun epävarmuuksien vuoksi samoista tuloksista voidaan vetää täysin vastakkaisia johtopäätöksiä? Voiko toimittaja olla objektiivinen muuten kuin toistamalla median sisäisesti hyväksymiä objektiivisuuden rituaaleja?
Tiedeviestinnän päätavoite on nykyään usein vuoropuhelu. Se sisältää ajatuksen siitä, että viestinnän kaksisuuntaisuus erityisesti vaikeissa aiheissa lisää ymmärrystä ja rakentaa luottamusta tutkimukseen ja tutkijoihin. Viheliäs tiede : ja muita vaikeita uutisia pureutuu tapauksiin, joissa tuo toivottu dialogi ei toimikaan. Kirjassa esitellään erilaisia vastakkainasetteluita ja kiistoja joko perinteisen median toimesta, sosiaalisessa mediassa tai mediajulkisuuden jäljiltä.
Poliittiset jakolinjat, monimutkaiset kokonaisuudet, tutkijoiden erimielisyydet, taloudelliset intressit, vaietut näkökulmat… Aiheita riittää, ja niitä käydään monipuolisesti läpi parissakymmenessä artikkelissa, joissa esitellään ongelmallisia tapauksia susista dopingiin, psyykenlääkkeistä uskottomuuteen ja imetyksestä pissis-ässään. Ääneen pääsevät sekä tutkijat että toimittajat.
Someajassa monet tavalla tai toisella vaikeita aiheita käsittelevät tutkijat ovat vetäytyneet kammioihinsa ja pysyttelevät tiukasti siellä: jos tutkimuksesta kirjoittaisi sosiaalisessa mediassa tai antaisi haastattelun perinteisemmille medioille, tuloksena olisi väistämättä palautemyrsky. Välillä kuulee myös tapauksista, joissa tutkijat ovat pyrkineet aitoon dialogiin somessa, mutta joutuneet lopulta luovuttamaan, koska se syö liikaa aikaa ja muita resursseja.
Kirjan johdannossa esitellään useampia vaikeasti viestittävän tutkimuksen lajityyppejä, joihin case-esimerkit pureutuvat. Erilaiset vakiintuneet uskomukset ja kansalliset myytit ovat vaikeita oiottavaksi, vaikka tutkimustulokset eivät niitä tue. Vakiintuneesta poikkeavaa käsitystä ei välillä edes haluta ymmärtää, eikä tutkija tahdo saada sen vastaisia käsityksiä läpi esimerkiksi mediaan lainkaan.
Erityisesti ylilatautuneista aiheista on vaikeaa saada aikaan neutraalia dialogia erityisesti sosiaalisessa mediassa, mutta joskus myös perinteinen media kehystää keskustelun mahdollisimman räikeäksi vastakkainasetteluksi. Kerrotaanpa sellaisestakin tapauksesta, jossa toimittaja halusi asettaa kiistan eri puolille samaa aihetta samassa tutkimusryhmässä mutta eri näkökulmista tutkineet tutkijat.
Tieteen sisäisiä ja tieteen ja journalismin välisiä ristiriitoja käsitellään muutamissa artikkeleissa myös yleisemmin. Toimittajat pohtivat omaa ja median roolia ongelmassa, tutkijat tieteen luonnetta. Yksi artikkeleista esittelee myös vaikean aiheen käsittelyä niin kutsutun sovittelujournalismin keinoin, jossa pyritään edistämään toimivaa dialogia ja välttämään vastakkainasetteluja.
Kirja avaa mielenkiintoisia näkökulmia suomalaiseen tiedejournalismiin, tutkijoiden tekemään tiedeviestintään ja niiden ongelmiin. Kirja on ideoitu ja toimitettu Suomen tiedetoimittajain liiton piirissä, ja sen toimittaneet Tuukka Tammi ja Mari Heikkinen, kuten monet artikkelien kirjoittajistakin, ovat liiton jäseniä.