Edeltäjänsä Pronssitähden tapaan Vierashuoneet vie lukijan 1950-luvun Neuvosto-Viroon Saarenmaalle Vilja ja Villem Talvikin luokse. Viljalla on luvassa uusia tuulia, kun työ kalasovhoosissa on vaihtumassa majatalon emännöintiin. Kesäksi on luvassa taiteilijavieraita Tallinnasta asumaan Talvikeille, mutta pieniä ongelmia kyllä on: rakennusprikaatia, jonka olisi pitänyt rakentaa vierashuoneet, ei ole vielä näkynyt.
Onneksi on Anna-täti, jonka pitkä kokemus byrokratian kiemuroista Tallinnassa on suonut tädille taitoa paikallisvirkamiesten pyörittämiseen ja oikeaa asennetta, jolla vierashuoneet saadaan kuin saadaankin valmiiksi. Anna opastaa Viljan alkuun majatalonpitämisessä ja varoittaa, että ensimmäisten vieraiden joukossa on sitten salatarkastaja, jonka arvio ratkaisee koko hankkeen menestyksen.
Niinpä Vilja raataa päivät pitkät, jotta kaikki olisi täydellistä. Villem kirjoittaa romaaniaan ja on kertakaikkinen vätys mieheksi, lukijana ihan suututtaa, miten Vilja joutuu paiskimaan töitä ilman apua. Vaan Vilja se vain jaksaa ja onneksi on ahkeraa apuakin.
Vierashuoneet on kuvaus kesästä ja sellaisena kautta linjan oikein aurinkoinen teos. Varjojakin toki on: Viljan menneisyyteen mahtuu salaisuuksia, joiden vuoksi Vilja pelkää aina pihaan kaartavia autoja. Matka Siperiaan ei ole koskaan pitkä ja uuden neuvostoregiimin alla selviämiseen tarvitaan omat taitonsa, jotka Talvikeilla onneksi ovat hyvin hallussa. Syvälle sisimpään on haudattava myös kaipuu itsenäiseen Viroon – se on ajatus, jota ei oikeastaan saisi edes ajatella. Naisen asemaa ja neuvostovallan älyttömyyksiä piikitellään pitkin matkaa.
Kaikkiaan siis mainio teos, hyvänmielen kirja, joka ei ole vailla hampaita tarvittaessa.