Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jonathan Powerin Vesi murtaa kiveä : Amnesty Internationalin tarina on journalistinen tietokirja, joka kertoo ihmisoikeusjärjestö Amnestystä.
Koska Power on toimittaja, hän kirjoitti vähän erilaisen historiikin. Kirja alkaa toimittajan omista kokemuksista Nigeriassa, joihin Amnesty liittyy vain etäisesti. Aloin jo ihmettelemään, missä se Amnestyn historia on. Mutta kai toimittaja halusi kertoa, miten hyvissä väleissä hän oli maan tuoreen presidentti Olusegun Obasanjon kanssa, joka oli aiemmin Amnesty Internationalin nimikkovanki.
Vaikka kirjailija kirjoittaakin jännittävästi Nigerian kehityksestä ihmisoikeuksien saralla, silti harmitti, että tämä kirja ei noudata aivan pilkulleen kronologista järjestystä, vaan hyppääkin seuraavaksi Amnestyn aktivismiin Guatemalan oikeistodiktatuurin ihmisoikeusrikkomusten vastustamisessa ja vasta tämän todella yksityiskohtaisen ja jännittävän kertomuksen jälkeen alkaa kertomaan Amnesty internationalin historiaa kronologisessa järjestyksessä, korostaen järjestön merkittävimpiä ihmisoikeusvoittoja ja -häviöitä.
Vaikka tässä kirjassa analysoidaan liikkeen epäonnistumisiakin, teos ei ole aivan puolueeton. Kirjailija selvästi rakastaa järjestöä ja pitää ihmisoikeuksia ja demokratiaa korkeassa arvossa. Tällainen asenteellisuus ei tietenkään ole ollenkaan eduksi kaikille diktatuureille ja tekopyhille hallituksille. Tämä asenteellisuus sitten korostuu siinä, että melkein jokainen maa, jota kirja käsittelee, on länsimaiden liittolainen tai merkittävä länsimaa, joka paljastuu olevan tekopyhä imperialisti.
Kirjailija korostaa, miten monen kehittyvän maan brutaalit diktatuurit ovat ainoastaan olemassa, koska Yhdysvallat, Ranska tai Iso-Britannia ovat niiden liittolaisia. Nämä länsimaiset suurvallat joko suoranaisesti tukevat näitä diktatuureja, kuten esimerkiksi Guatemalassa tai sitten vähättelevät diktatuurin ”ylilyöntejä”, koska valtiolla on kaupallisia siteitä sen kanssa, kuten Keski-Afrikan tasavallassa.
Kiina on ainoa sosialistinen diktatuuri, jota kirjassa käsitellään syvällisemmin kuin sivumainintana. Kirjailija valittaa Maon aiheuttamasta massamurhasta, mutta hän muistuttaa, miten 70-luvulla Kiinasta tuli Yhdysvaltojen liittolainen ja nyt sen ihmisoikeusrikkomuksia vähätellään, koska pitäähän jostain niitä halpoja lenkkareita hankkia.
Jos onnistuu pääsemään sen yli, että kirjassa korostetaan länsimaisten suurvaltojen roolia kehittyvien maitten ahdingon ylläpitämisessä, niin tämä on todella helppolukuinen ja yksityiskohtainen kirja, jossa korostetaan, että ihmisoikeuksia voidaan saavuttaa rauhanomaisilla keinoilla ilman, että tarvitsee kumota demokratia tai kapitalismi.
Niin, vaikka kirjailija selvästi vihaa länsimaisia suurvaltoja, hän ei ole kommunisti, koska niissä harvoissa kohdissa, joissa hän haukkuu sosialistisia valtioita, hän muistaa korostaa talousjärjestelmän surkeutta verrattuna kapitalistisiin.
Jos ollaan reiluja, Power vaikuttaa olevan liberaali tai sosiaalidemokraatti, koska hän korostaa, että demokratia ja kapitalismi toimivat täydellisemmin, jos kansan (kaikkien, jopa vähemmistöjen) sosiaalisia oloja korotetaan valtion sosiaaliohjelmilla koulutetun keskiluokan tasoon.
Tietenkin kirjailija viittaa kirjassa YK:n, Amnestyn ja muiden viranomaisten ja tutkijoiden raportteihin tukeakseen väitteitään, jotta aivan henkilökohtaiseksi kertomukseksi tämä kirja ei jää. Todella jännittävä ja hyvä kirja, joka paljastaa kenellä tässä maailmassa on valtaa lopettaa maailman ihmisoikeusrikkomukset, jos vain poliittista tahtoa löytyy.