Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
1500-luvulla elänyt venetsialainen Veronica Franco tunnetaan paitsi yhtenä kaikkien aikojen kuuluisimmista kurtisaaneista, myös menestyneenä runoilijana. Se, että taiteilijuus ja seksityö yhdistyivät tällä tavalla, ei ollut Venetsiassa lainkaan tavatonta. Kaupunki oli tunnettu seksuaalisesta vapaamielisyydestään, ja naisten sivistyneisyys ja kyky tehdä taidetta teki heistä miehille haluttavaa seuraa. Seksityö puolestaan toi taloudellisen turvan jonka turvin kirjoittaa, säveltää ja maalata. Meri Parkkinen perehtyy kirjassaan Francon epätävalliseen elämään, siihen kulttuuriin joka hänet loi, ja yrittää vastata kysymykseen kuka Veronica Franco oikeastaan oli.
Nykyajan näkökulmasta tämä loi kovin kummallisen kulttuurin. Vaikka seksityöläisyys oli kaupungissa yleistä, kaikki eivät todellakaan istuneet samalla portaalla. Tavalliset köyhät prostituoidut olivat suorasukaisesti puttanoita, porttoja ja huoria. Kurtisaanit puolestaan olivat korkeasti koulutettuja keskiluokkaisten perheiden tyttäriä. Kurtisaanin työ oli toisin sanoen tehtävä, johon kouluttauduttiin ja josta kilpailtiin. Kirkko jopa kehitteli tittelin “kunnioitettu kurtisaani”, jotta nämä yläluokkaiset seksityöläiset pystyttiin erottamaan köyhistä kollegoistaan.
Seksityö ei siten itsessään välttämättä ollut niin leimaava asia kuin nykyihminen saattaisi kuvitella, historia tuntee renessanssivuosilta useita naimisissa olleita seksityöläisiä. Sen sijaan naisten taiteilijuus oli aikakauden ajattelussa oikesti ongelma. Taiteilijan tuli esiintyä julkisuudessa ja tehdä omaa nimeään tunnetuksi, minkä ajateltiin olevan naiselle syntisempää kuin seksin myyminen, ja toki samalla myös pilaavan miehen maineen. Nimenomaan julkisuus siis tuhosi naisen. Seksityö sijoittui tietyssä mielessä normien sisäpuolelle: se oli kontrolloitua ja yhteiskunnan rakenteisiin sopeutunutta toimintaa, mutta julkisuuteen astuminen ja itsenäinen toimijuus olivat asioita, joita ei voitu yhtä helposti säädellä tai hyväksyä.
Naimisissa oleva nainen ei siten missään nimessä seurustellut taiteilijoiden kanssa, tai osallistunut mihinkään opintopiireihin. Jopa lukutaidon hankkimisen nähtiin enimmäkseen olevan naisille turhaa, myös aatelisille. Venetsialaisista naisista vain kymmenen ja miehistä kaksikymmentä prosenttia osasi lukea. Oppineet naiset nähtiinkin eräänlaisena “kolmannen sukupuolen” edustajina, jotka selkeästi erosivat sekä miehistä että naisista. Sukupuoliroolien rikkominen luonnollisesti aiheutti paljon paheksuntaa. Varsinkin laulamista ja ääneen lukemista pidettiin epänaisellisena käytöksenä. Aikalaisille oli hämmentävää, että nainen saattaisi haluta omasta tahdostaan olla huomion keskipisteessä. Vernica Francon työ siten todellakin oli syntistä, mutta ei tavalla jota nykyihminen tulisi ensimmäisenä ajatelleeksi.
Parkkinen jäljittää Francon tarinaa renessanssitaiteen näyttelystä Manchesterin yliopistoon, jossa pidetään yhtä Francon Terze rime -runokirjaa, aina itse Venetsiaan asti. Veronica Francon syntinen työ onkin paitsi elämäkerta, niin matkakertomus jossa pohditaan myös Francon tarinan yhtymäkohtia nykyaikaan. Parkkisen ollessa Venetsiassa Italiassa muisteltiin poikaystävänsä murhaamaa Giuliaa. Naisiin kohdistuva väkivalta on ongelma nykyään ja sitä se oli myös Francon aikaan. Nykylukijalle Franco tuntuu helposti modernilta naiselta, koska hän puolusti naisten oikeuksia ja kirjoitti seksiin pakotettujen ahdingosta, ja hän tietysti oli myös itsellinen nainen.
Toisaalta liikaa romantisointia pitää välttää. Parkkinen nostaa esille Venetsian kurtisaani -elokuvan, jossa Francon tarina nähdään modernin romanttisen rakkauden käsityksen valossa. Todellisen Francon elämään rakkaus, ja feminismikään, ei kuitenkaan liittynyt ihan sillä tavalla kun nykyihminen ehkäpä haluaisi nähdä.
Mielenkiintoisia käänteitä Veronica Francon tarinassa joka tapauksessa riittää, hän sai intiimin tapaamisen Ranskan tulevan kuninkaan Henrik III:n kanssa, ja hän päätyi myös lopulta syytetyksi noituudesta. Kiinnostavaa Francon tarinassa on kuitenkin lopulta se, että se on ylipäätään olemassa. Kuten Parkkinen toteaa, historiaa tallennetaan valikoiden. Kaikkien tarina ei ole kertomisen arvoinen, ja menneisyydessä tämä korostui vielä paljon nykyaikaa enemmän. Suurmiesten katveeseen jää kuitenkin vaikka minkälaisia elämänkohtaloita, jotka kertovat paljon aikansa yhteiskunnasta ja sen arvoista. 1500-luvun Venetsia oli toisaalta jossain mielessä sallivampi kuin voisi kuvitella, mutta toisaalta myös ahdisti naiset karsinoihin, joista oli lähes mahdotonta vapautua. Veronica Franco onnistui mahdottomassa ja sai äänensä kuuluviin; se on jo lukemisen arvoinen tarina se.