Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Japanilaisen Emi Yagin esikoisromaani Tyhjyyspäiväkirja kuvasi kolmikymppistä japanilaista toimistotyötä tekevää naista, joka päätti heittäytyä raskaaksi saadakseen vähän armoa toimistotyön kuormituksista. Äitiyteen kuuluu kuitenkin kelpo annos suorittamista ja kirja sai loppuaan kohden vähän hämmentäviäkin käänteitä.
Yagin toinen romaani Venus ja minä heittäytyy vielä oudommaksi. Pienoisromaanin mittaisessa tarinassa päähenkilönä on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä varastotyöläinen Horauchi saa pienen sivutyön museosta. Hän tulee museoon joka maanantai kun se on suljettu ja keskustelee roomalaisen Venus-patsaan kanssa. Tähän tehtävään Horauchi sopii mainiosti, sillä hänellä on poikkeuksellisen hyvät keskustelutaidot latinaksi. Latinanopiskelusta Horauchi innostui kuultuaan YLEltä latinankielisiä uutisia ollessaan opiskelijavaihdossa Suomessa. Miten muutenkaan!
Ei siinä vielä kaikki. Horauchi on tosiaan eristäytyvää sorttia (olenkohan koskaan lukenut japanilaista kirjaa, jossa olisi räiskyvä ja ulospäinsuuntautuva päähenkilö), joka työskentelee päivät pakastevarastossa noukkimassa tavaraa hyllyiltä ja viettää iltansa kotonaan syöden henkilökunta-alennuksella ostamiaan pakasteita. Hänellä on yllään keltainen sadetakki, joka hiostaa ja aiheuttaa ihottumaa, mutta jota ei voi koskaan riisua – se kun ei ole oikeastaan tavallaan fyysinen sadetakki, vaikka jollain tapaa onkin.
Tämän kaiken valossa ei varsinaisesti yllätä, että japanilainen kustantaja on valinnut kirjan kansikuvaksi Rene Magritten surrealistisen The Difficult Crossings -maalauksen, jonka myös Otava on kanteen valinnut. Puhuvat patsaat ja ihmisiä muista eristävät enemmän tai vähemmän kuvitteelliset sadetakit on otettava sellaisenaan, Yagi ei niitä sen kummemmin selittele tai avaa. Venus ja minä -kirjan keskiössä on Horauchin ja Venus-patsaan välinen suhde ja miten yhteys rakkauden jumalatarta kuvaavaan patsaaseen Horan elämää ravistelee.
Erikoisten tarinoiden ystäville Venus ja minä on mainion vähäeleinen herkkupala. Osin se jätti vähän ihmettelemään; ihan kaikkea en ymmärtänyt. Miksi esimerkiksi Horauchin harvoihin ihmiskontakteihin lukeutuva naapurin Seriko nieleskelee puhuessaan lähes kaikki u-kirjaimet? Se oli omituinen yksityiskohta, joka jäi vaivaamaan. Tarina on kuitenkin kokonaisuutena sen verran tiivis, että nämä oudot piirteet eivät pääse liiaksi vaivaamaan. Myöskään japanilaisuus itsessään ei nouse kirjassa sillä tavoin vieraannuttavaksi ominaisuudeksi kuin joissain muissa, enemmän japanilaisen yhteiskunnan kiemuroita kuvaavissa kirjoissa.
Tyhjyyspäiväkirjan tavoin tämäkin kirja on Raisa Porrasmaan suomennos, jonka laatuun voi suhtautua luottavaisin mielin.
