Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Missä Ilkka Taipale, 73, siellä tapahtuma. Ilkka itse – lääkäri, tohtori, pasifisti ja ties mikä – jo yksin on iso tapahtuma paikalle ilmestyessään.
Venäjä Mon Amour kertoo sen sadasta sattumasta, mitä kaikkea tämän ikiliikkujan ympärillä sattuu ja tapahtuu. Aina on miehen mieli valpas auttamaan, vaikka aina apu ei kelpaisikaan tai avun hinnan toteavat päättävät elimet liian kalliiksi. Harvoin Taipale kuitenkaan pulaan jää, yrittämättä kesken heittää, vaan kaikki keinot kaivetaan asioiden eteenpäin nytkäyttämiseksi.
Venäjälle, siellä mieluimmin pohjoiseen, suuntautuvat antoisimmat matkat. Ja aina on käytävä psykiatrisissa sairaaloissa, vankiloissa, vankileireillä, siis siellä missä avun tarve on huutavin. Oma psyyke kestää, koska huumorinhenki ei koskaan katoa.
Milloin ollaan jumissa missäkin, milloin taas pääpaikoilla kutsuttuina vieraina ystävien kanssa. Välillä tuntuu että Ilkka on mukana kaikissa maailman järjestöissä, kun nimilyhenteitä lueskelee: STETE, MTKL, NGO, NMR, IPPNW ynnä muut, HIV ja KGB/FSB ovat sentään sieltä tutummasta päästä.
Ovelinta Taipaleen tarinoinnissa on lukijan mukana pitäminen ja pidättäminen kuivienkin asiajuttujen aikana: yhtenä keinona on asian vierestä puhuminen, detaljien esille tuominen, joskus jopa niin että näyttäisi koko homma karkaavan lapasesta.
Mutta ei.
Pian ollaan taas jossakin seminaarissa jolla on hyvä tarkoitus, tai nauttimassa iltapalaa arvovieraiden, kultivoitujen ammatti-ihmisten joukossa. Vappu-vaimokin on monesti mukana. Kuin myös pikkuserkku Pentti Arajärvi.
Otetaas vaikka kuuluisa juoksuesimerkki esille Arkangelin maratonilta, jossa kosmonauttikuntoiseksi todettu Taipale on hidas mikä hidas, kesken kaiken reitiltä pois korjattava. Kolmannella kehotuksella on etenijän pakko totella miliisin käskyä ja noustava kesken menon autoon, mutta taaspa miehellä välähtää:
”Hän ehti ajaa kymmenisen kilometriä, kun turvauduin vanhaan keinooni ja kaivoin takataskustani Arkangelin vankilanjohtajan nimikortin. Kerroin tämän olevan parhaita kavereitani paikkakunnalla. Hän säikähti ja aukaisi oven. Jouduin kävelemään lopun matkaa. Huoltojoukkueeni oli jo ihmetellyt, oliko minut viety sairaalaan vai mitä oli tapahtunut.”