Simo Sipola: Velkakirja

Velka on ikivanha asia. Itse asiassa niin vanha, että velan tai luottorahan historia on vanhempi kuin itse fyysisen rahan historia. Sen sijaan laajamittainen ylivelkaantuminen on harvinaisempi ilmiö. Nykyinen velanottoon ja finanssikeinotteluun perustuva maailma syntyi vasta 70-luvulla Yhdysvaltain irrottaessa dollarin kultakannasta ja maailman siirtyessä uusliberalistiseen ja monetaristiseen talousajatteluun. Simo Sipolan Velkakirja kertoo velan pitkän historian ja miten olemme päätyneet nykyiseen luottoyhteiskuntaan, joka toimii siksi, että ihmisillä, yrityksillä ja valtiolla on velkaa. Paljonko on liikaa velkaa tällaisessa yhteiskunnassa? Samalla selviää mikä ero on yksityisellä ja julkisen sektorin velalla, jotka eivät suinkaan ole sama asia.

Kirjan alussa Sipola ottaa esille asian jota ei kenties tule miettineeksi, nimittäin sen, että raha on itse asiassa velkaa. Raha syntyy velkaa ottamalla. Sipola antaa esimerkin: pankki myöntää asiakkaalle tuhannen euron lainan ja näin syntyy velkasuhde, jossa asiakkaasta tulee velallinen ja pankista velkoja. Asia ei kuitenkaan lopu tähän. Asiakas ostaa tonnilla pyörän ja pyörän myyjä tallettaa summan omalle pankkitililleen. Hänen pankkinsa puolestaan pitää tästä summasta kymmenen euroa ja lainaa edelleen 990 euroa. Uusi asiakas lainaa kyseisen summan ja ostaa itselleen vaikkapa sohvan. Jälleen kerran pankki pitää osan rahasta itsellään ja lainaa osan eteenpäin. Näin syntyy jälleen uutta rahaa talouteen ja toisen talletus muuttuu toisen velaksi.

Tämä on mahdollista koska nykyaikaisella pankkijärjestelmällä on velvoite säilyttää reservinä vain osa saamistaan talletuksista, jotka talletetaan keskuspankkiin. Loput varoistaan pankki voi lainata eteenpäin ja näin tehdessään se luo uutta rahaa talouteen. Tällä on toki se seuraus, että jos kaikki ihmiset päättäisivät haluta nostaa rahansa samanaikaisesti, se olisi paitsi mahdotonta, myös romahduttaisi koko pankkijärjestelmän.

Velka on siis aivan olennainen osa kapitalistista talousjärjestelmää. Tuskin mikään suurempi yritystoiminta olisi mahdollista ilman vieraaseen pääomaan, eli velkarahoitukseen turvautumista. Myös julkinen talous tarvitsee velkaa, jolla valtio voi esimerkiksi tasoittaa verotulojen notkahdusta laskusuhdanteessa. Velka ei siis suinkaan lähtökohtaisesti ole negatiivinen asia kuten usein ajatellaan.

Sipola on omistanut kirjassaan pitkän pätkän suomalaisen talouspoliitiikan historialle ja velka-ajattelulle, joka on perustunut perinteisesti velkaantumisen pelkoon. Voisi helposti kuvitella, että pyrkimys pitää menot ja tulot suurin piirtein tasapainossa on tavoiteltava asia, ja tämä olikin pitkään suomalaisen talouspolitiikan ohjenuora. Se kuitenkin johti siihen, että rahat usein loppuivat kesken budjettivuotta, eikä velan ottamiseen turvauduttu kuin äärimmäisessä hädässä. Tämä velkaantumisen välttely puolestaan aiheutti sen, että talouspolitiikka oli myötäsyklistä, eli se vahvisti suhdanteita, Sipola kirjoittaa. Valtion menot siis kasvoivat nousukaudella ja pienenivät laskusuhdanteessa, eli tuhlattiin silloin kun olisi kannattanut säästää ja leikattiin silloin kun olisi kannattanut elvyttää. Suhdannevaihteluiden tasoittaminen ei siis onnistunut ja väärin suunnatut talouspoliittiset toimet aiheuttivat kovan inflaation. Näistä kärsittiin muun muassa 1950- ja 1960-luvuilla, joilloin inflaatio oli useina vuosina yli kymmenen prosenttia ja 1970-luvun puolivälissä lähes 20 prosenttia.

Ensimmäinen muutos tähän tuli Kalevi Sorsan toisen hallituksen myötä, jolloin velkaan perustuvasta elvyttämisestä tuli yksi talouspoliitiikan keino muiden joukossa. Toimintatapojen muutoksista huolimatta pelko julkisen sektorin liikavelkaantumisesta on säännöllisesti kummitellut suomalaisessa päätöksenteossa. Näin tapahtui 90-luvun lamavuosina ja myös vuonna 2011 finanssikriisin jälkimainingeissa, jolloin Jyrki Kataisen hallitus kiristi finanssipolitiikkaa lähdes kuuden miljardin euron säästöillä ja veronkorotuksilla. Menoleikkaukset ja budjettisäästöt kuitenkin hyydyttivät kansantaloutta enemmän kuin se onnistui vähentämään julkisen talouden alijäämää ja valtion velkaantumista, Sipola kirjoittaa.

Sipola painottaa, että onkin olennaista ymmärtää, että valtiontalous toimii eri tavalla kuin yritys- tai kotitalous. Yritys tai yksityishenkilö ei voi velkaantua loputtomasti, mutta valtiontalous toimii eri logiikalla. Se toimii vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa niin, että kun toiseen kertyy ylijäämää, toinen tuottaa alijäämää. Valtiotalouden tasapainon tavoitteleminen on lyhyellä aikavälillä onkin paitsi tarpeetonta niin joskus suorastaan haitallista. Valtion velanoton kannalta tärkeintä on, että velkataakka kasvaa hitaammin kuin verokertymä. Nykyisessä nollakorkojen maailmassa verokertymän vaihtelu ei aiheuta valtiolle ongelmia, mutta jos korkotaso nousee asiat muuttuvat, sillä mitä suurempi velan määrä on, sitä enemmän korkomenot kasvavat.

Jos pohtii Suomen tämänhetkistä velkaantumista ongelmana on, että nykyinen halvan rahan ja matalien korkojen maailma on poikkeama kapitalismin historiassa. Kapitalismille on pikemminkin ollut tyypillistä korkeat korot, koronkistonta, voitontavoittelu, ja keinottelu, jotka ovat aiheuttaneet epävakautta ja kulkua kriisistä toiseen. Finanssikriisistä lähtien keskuspankkien harjoittama rahapolitiikka, eli setelirahoitus ja matalat korot ovat toistaiseksi pitäneet inflaation alhaalla. Tämä keskuspankkien rahan pumppaaminen talouteen on kuitenkin ollut vain tekohengitystä, joka on pitänyt talouden rattaat pyörimässä. Korkojen nousu – joka näyttää todennäköiseltä – tulee vaikuttamaan negatiivisesti paitsi kotitalouksiin, niin Kreikan ja Italian kaltaisiin ylivelkaantuneisiin talouksiin ja lopulta koko maailmantalouteen. Mikä siis avuksi, voiko talouspolitiikan sääntöjä muuttaa?

Ainakin EU:ssa vakavasti harkitaan asiaa. Euroopan talous- ja rahaliiton vakaus- ja kasvusopimuksessa on määritelty tarkka raja valtionvelalle, joka on 60 prosenttia kansantuotteesta. Tämä raja ei kuitenkaan perustu mihinkään tutkimuksiin, vaan 1992 solmitun Maastrichtin sopimuksen 12 jäsenmaan velkasuhteiden keskiarvoon. Julkisen velan sääntö on siten uudelleen sovittavissa, jos näin halutaan. Sipola myös väläyttää mahdollisuutta, josta puhuttiin jo aivan kirjan alkumetreillä. Monet muinaisvaltakunnat ovat yhteiskuntarauhan nimissä yksinkertaisesti antaneet velkoja anteeksi ja se on käypä vaihtoehto myös ihan nykyaikanakin.

Jännä kirja. Velkakirja ei ole tavattoman pitkä kirja, ja mukavan jutustelevaan sävyyn kirjoitetun kirjan myös lukee nopeasti. Silti mielenkiintoista asiaa siinä on hirmuisesti ja olikin todella vaikeaa miettiä mitä asioita nostaisi esille tähän arvioon. Sipola kirjoittaa paljon myös kotitalouksien huomattavasta velkaantumisesta, mutta itse yllättäen innostuin erityisesti menneisyyden suomalaisen talouspolitiikan koukeroista – ajat ja arvot tosiaan olivat silloin erilaiset.

Olisinkin ehkä kaivannut kirjaan Sipolalta enemmän pohdintaa siirtymästä uusliberalistiseen talouspolitiikkaan, erityisesti maailmanlaajuisesti. Siirtymä aiheutti kotitalouksien ylivelkaantumisen, mutta miten Sipola näkee tulevaisuuden? Voiko kelloa kääntää taaksepäin, tai pitäisikö edes? Myös kysymystä onko velkaan perustuva yhteiskunta lopulta demokraattinen käsitellään, mutta siihenkin kysymykseen olisi voinut minun puolestani uppoutua vieläkin enemmän. Kokonaisuutena Velkakirja on kuitenki pätevästi kirjoitettu ja kirja onnistuneesti ravistelee totunnaisia käsityksiä siitä, mitä velka oikeastaan on.