Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun sain tämän kirjan heti sen ilmestyttyä, minulla ei ollut tilaisuutta alkaa sitä lukea. Minulla oli kuitenkin mahdollisuus kuunnella ja vielä kirjailijan itse lukemana, mikä usein on parasta. Kuuntelin ja kuuntelin, tein töitä, keräsin marjoja ja välillä vaan pysähdyin, että mitä tässä oikein tapahtuu.
Kirjassa esitellään Axel Kannasto, nuori ylioppilas, joka joutuu kansalaissodan melskeisiin ja saa parikseen Urhon (kyllä – se on Kekkonen). Olin ensin, että no niin, mitäpä nyt, joku kaima, mutta eipä ollutkaan. Miehet joutuvat aika tukalaan paikkaan, ja siinä on hyvä alku ystävyydelle, joka kestää, vaikka niin monenmoista mutkaa on matkassa.
Heistä tulee virkamiehiä ja he molemmat toimivat Etsivässä rikospoliisissa. Siellä työskentelee myös sorja Sylvi, joka olisi ensin ollut mielistynyt Axeliin, mutta kun Axel on niin kovin arka, ettei uskaltanut eikä voinut kuvitellakaan mitään sellaista, niin siihen se sitten jäi. Urho nappasi Sylvin, vaikka Sylvi olisi ansainnut parempaa.
Aika kuluu ja Urholla on päämäärä. Axelkin ajattelee, että josko hänestäkin ja olisihan ollut vaikka mitä, mutta Urhon hän takia luopuu monesta, koska ei halua “pettää” ystäväänsä. Urho taas ajattelee aina ihan eri lailla ja osoittaa ystävyytensä laittamalla alttiiksi Axelin ja selittelee sitten kaiken aina parhain päin.
Reidar Palmgren on koko äärimmäisen rikkaan, koukuttavan tarinan kirjoittanut niin, että se paikoin herkistää, sitten taas naurattaa, ja välillä on Axelin puolesta aivan raivon partaalla. Kaikki tunteet nousevat peliin ja sitten on niin jännittäviä kohtia, jotka ovat ihanan piinaavia, kun yhtään ei voi arvata kuinka tulee käymään. Kaikki kuvaukset ja kohtaukset ovat sellaisia, että niissä on lukija heti mukana aivan täysillä. Näin kaiken lähes elokuvana.
Axelin ja Urhon välinen ystävyys! Mitä kaikkea se kestää? Kun olin jo aivan varma, että nyt se on loppu, niin ei, kaikki selitetään selväksi ja taas se jatkuu. Miten paljon anteeksiantoa se vaatikaan. Aivan uskomatonta!
En isommin tunne Urhon historiaa (sorry), mutta ne jotka tuntevat, saavat varmaan vielä paremman käsityksen koko kirjasta. Minuun se kuitenkin puri niin, että kun se oli loppu, mietin kotvasen ajan, kuinkas se minun elämäni nyt jatkuu. Sitä oli niin tullut tutuiksi Axelin, Urhon ja heidän perheidensä kanssa, että olipa aika lailla haikea olo.
Luen ja kuuntelen paljon kirjoja, mutta tässä kirjassa oli sellainen fiilis, joka meni minulla niin ihon alle, että tuskin koskaan voin unohtaa tätä lukukokemusta. Pitäisikö kirja kehystää seinälle? Ehei, pidän sen esillä, että voin koska tahansa tarttua siihen uudelleen.
