Nimen vedetön maa on Arizonan kuiva territorio 1890-luvulla ja erityisesti Amargon kyläpahanen, jota kuivuus piinaa pahemman kerran.
Kirjan tapahtumia tarkastellaan kahdesta näkökulmasta. On Amargossa asuva Nora, sinnikäs rajaseutujen nainen, joka koittaa selvitä kuivuuden keskellä. Nora odottaa miestään takaisin vedenhakumatkalta, mutta miehestä ei kuulu mitään.
Toisena näkökulma on Lurie, alunperin turkkilainen lainsuojaton, joka on päätynyt kuljeskelemaan ympäriinsä kamelin kanssa ja pakenemaan häntä jahtaavaa šeriffiä.
Westernejä en ole lukenut kovin paljon, mutta silloin tällöin kuitenkin – viimeksi Annie Proulx’n Wyoming-novelleja, John Williamsin Butcher’s Crossingin ja Cormac McCarthyjä. Tämä on vähän erisorttinen tarina.
Henkimaailma on vankasti läsnä kaikessa, mitä tapahtuu. Nora kuulee jatkuvasti päässään kuolleen tyttärensä äänen ja perheen aputyttö Josie pitää spiritistisiä istuntoja ja on yhteydessä vainajiin. Lurieta taas piinaavat kuolleiden ystävien täyttymättömät tarpeet.
Vedetön maa on omaperäinen kirja, jolla on erikoinen äänensä. Lännentarinoiden tutut kuviot tunnistaa tästäkin, mutta Téa Obreht lisää niihin omat mausteensa. Jugoslaavitaustaisen Obrehtin esikoisteos Tiikerin vaimo on minulta lukematta, mutta tämän pohjalta voisin lukeakin: sen verran mielenkiintoinen lähestymistapa Obrehtilla on.