Rosa Liksom: Väylä

Väylä kertoo Lapin sodan evakoista. Sotaa pakoon jouduttiin lähtemään kiireellä syyskuussa 1944. Kaikkiaan evakuoitiin noin 75 prosenttia Lapin väestöstä, Ruotsiin yli 56 000 ihmistä. Kotoa mukaan otettiin karja, kymmeniä tuhansia lehmiä. Ruotsissa evakot elivät pakolaisena kesään 1945. Tarkkoja lukuja, päivämääriä tai paikannimiä kirjassa ei ole. Takakannen sisällä on käsin piirretty kartta, johon kuljettu matka on merkitty. 

Väylä ei kerro epätoivoisista ja uupuneista evakoista, pikaisesti laitetuista ja huterista pakolaisten majoituksista, pakolaisten sairastumisista, itkun ja huokausten sekamelskasta tilastotiedoin tai yleisluontoisilla kuvauksilla. Kaiken se kertoo 13-vuotiaan tytön monologilla, hänen omien aistiensa kautta koettuna. Tytön kertomana tunteet ovat väkeviä, ihmiset hauraita, luonto kaunista ja karua. Lehmät arvokkaita ystäviä, ei tuotantoeläimiä.

Tytön isä on sodassa, velipuolet kaatuneet, äiti on heikko. Kun evakuointi alkaa, isä pääsee pistäytymään kotona ja sanoo: ”Että teän ja lehmitten täytyy panna hopusti Väylän yli läntheen.” Kissat ja koirat jätetään kotitaloon ja lähdetään vaivalloiselle matkalle: 

”Ko mie ja Katri olima koalla urakalla saahneet kyörättyä karjan maantiele, taivas peitty syksysseen utuharssoon ja kohta alko tihuutahmaan jäähilheistä vettä.

Kaikki muut lehmät paitti Ilona pölästyit teräviä hiutahleita ja haijaannuit. Sisko, Pirkko ja Liina rynnit ojjaa pitkin, Kerttu reistasi paeta methään, Siskon eeliskuussa synnyttämä Sokkeri-vasikka tanssi paikahlaan, Soma kiipesi Kielon sölkhään ja molemmat rääyit. Pajukko männikön reunassa oli kuitekki niin tiheää, märkää ja mustaa, ettei Kerttu päässy sen läpi. Se palasi tiele lyötynä ja pää painuksissa.”

Ilona, Sisko, Liina, Pirkko ja Kerttu eivät siis ole matkaan lähteneitä naisia, vaan lehmiä.  Väylän tarina osoittaa hienosti sen, että meissä ihmisissä ja eläimissä on samaa. Poikiva lehmä kärsii tuskia siinä missä synnyttävä nainenkin ja suree kuollutta jälkeläistään kuin ihmis-äiti. Vasikka ja ihmisvauva ovat yhtä hellyttäviä, avuttomia ja hoivattavia. Eläimiä tulisi kohdella ystävällisesti ja arvostaen. Niin tyttö tekeekin, lehmät ovat hänelle rakkaita. Hän muistelee, mitä oli eläimistä koulussa oppinut: 

”Opettaja oli porissu, että muinaisessa Egyptinmaassa oli vain elläinjumalia, ei ihmisnaamasia ollenkhaan. Siellä aateltiin, että elläinten kautta on suorempi tie jumahliin.”

Matkaaminen väylää pitkin ja sairauksia, nälkää, vilua täynnä oleva pakolaisarki vaativat tytöltä uskomattomia voimia selviytyä. Tytön on toimittava kuin aikuinen kantaessaan huolta lehmien lisäksi myös raskaana olevasta äidistä. Isä sanoi sotaan palatessaan: ”Piä huoli, että soon elossa ko mie pallaan – – .” Mieleltään hauras äiti synnyttää pakolaisleirissä pojan, joka sekin jää tytön huolehdittavaksi. Kun poika kuolee, myös hautaaminen jää tytölle. 

Paljon on tytön kannettavaksi sälytetty, miten ihmeessä hän jaksaa? Hänellä on optimistinen elämän asenne, kyky löytää ilo  pienistä asioista. ”Aattelin, että pimeässä on aina valoa”, hän toteaa kun on reessä matkalla hautaamasta Kalle-vauvaa. On yö, pakkanen paukkuu ja lumipuhurit kuohuvat, ajolumi virtaa kuin koski tietä pitkin.  

Hellyttävä, mutta ehkä hieman epäuskottava on tytön ja rotan läheisyys. Rotta istui kerran halkopinon raossa ja katsoi tyttöä silmiin. Tyttö alkoi tuoda rotalle leivänmuruja, rotta kesyyntyi ja luikahti tytön hihasta sisään. Tyttö pitää rottaa pitkiä aikoja paitansa alla, se kutittaa, muta pehmeä se on ja sitä voi silittää. 

Voimia tytölle näyttää antavan myös ympäristön havainnointi ja filosofinen pohdiskelu, jota hän tosin tekee paikoin epäuskottavan oppineesti. Hän pohtii elämää, maailmankaikkeutta ja Raamatun totuuksia.  

”Katsoin Linnunrataa, missä tähet ja planeetat leikit pilvitten kanssa…Hunteerasin, onko tuola äänene ja pauhun toisela puolela kethään, tähisssä tai niitten takana, onko sielä virtaavia vesiä ja reheviä niittyjä, ja jos on, onko muukki tahvaankannen kiertolaiset saman vai eri jumalan luomia vai ittestään syntyhneitä niinko vasarahait ja vaikka vesikirput.” 

”Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset olis niin viisaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisivat ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukkhaan ei pitäis toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhauteen ja toinen köyhyyteen ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.”

Väylä on myös minäkertojan kasvukertomus, tyttö on muuttumassa nuoreksi naiseksi, heräämässä seksuaalisuuteen ja aikuisuuden vastuisiin ja vapauksiin

Evakkomatka päättyy kesällä, palataan kotiin ja alkaa raunioituneen kodin jälleenrakennus. Lehmät pääsevät takasin tutuille kotitantereille. Mutta vain hetkeksi, sillä maatalous on astumassa uuteen aikaan ja lehmät tullaan viemään teuraaksi. Ne korvataan tuotantoeläimillä, paljon maitoa tuottavilla amerikkalaisilla lehmillä. Lypsäjiäkään ei enää tarvita, sillä tilalle ostetaan lypsykone. 

Minäkertoja palaa joenrantaan, hyppää lossille ja lähtee toistamiseen kohti länttä. 

Koko tarina on kerrottu aistivoimaisella meänkielellä, onneksi on! Osa tarinan koskettavuudesta ja lumovoimasta tulee juuri meänkielen kautta. Erityisen upeaa on luonnon ja lehmien kuvaus. Jos ei entuudestaan tunne meänkieltä, joitakin sanoja saattaa joutua tarkistamaan meänkielen sanakirjasta. Vaikkapa että ’kläppi’ tarkoittaa lasta. 

Tärkeä kirja!