Romaanissa, tai mikä lie, on juonta vain kehykseksi. Jean des Esseintes on ranskalaisen aatelissuvun viimeinen vihanta. Paetakseen kanssaihmisten ”typeryyden vedenpaisumusta” hän ostaa syrjäisen talon ja alkaa sisustaa sitä.
Des Esseintes keskittyy oleelliseen ja kerää ympärilleen vain arvostamiaan hengentuotteita ja muita olioita seuloen suorasukaisesti jyvät akanoista. Kansansa kulttuuriset kaapinpäällykset hän pistää haisemaan niin että lukijaa hirvittää.
Siinä sivussa hän rakentaa alkoholijuomista urut, joista juomalla voi nauttia vaikkapa ”Tuiki, tuiki, tähtösen”, ja muistelee, miten opetti nuorta poikaa ryöstömurhaajaksi.
Kieli on aivan loistavaa. Vääntyilevä virke on usein pakko lukea kahteen kertaan ihan vain nautinnoksi. Hyperbolisessa juoksutuksessa naiskauneus vertautuu veturien suloihin ja kasvihuoneiden kukkaloisto kuppatautiin.
Kirja on dekadenssin malliteos, mutta siinä on myös valtava määrä kulttuurihistoriallista tietoa. Minulle rahvaanlukijallekin teos avautui mainiosti suomentaja Antti Nylénin valaisevan esipuheen sekä laajan (82 sivua pienellä) viite- ja selitysosan ansiosta.
Huysmans toimi koko työikänsä sisäministeriön virkamiehenä. Sen ohessa hän kirjoitti useita teoksia sekä kulttuurikritiikkejä. Vastahankaan sijoittuu aikaan, jolloin naturalismi taiteissa oli tekemässä luonnollista kuolemaa, ja osaltaan vauhditti sitä. Oscar Wilde muuten pani kirjan säväyttämään nuorta Dorian Grayta. Minä taas ottaisin sen autiolle saarelle.