Innokkaana balettomaanina odotin tätä kirjaa kovasti, ja sen lukeminen olikin oikein nautinnollista. Baletista ei ainakaan viime aikoina ole pahemmin suomeksi kirjoitettu, joten Liisa Vihmasen kirja täytti suuren aukon tietokirjallisuudessamme.
Varpaille kertoo aluksi baletin historiasta yleisesti ja etenkin Suomessa. Baletin historia ei ole meillä kovin pitkä; ensimmäinen Joutsenlammen esitys tanssittiin Aleksanterin teatterissa 1922. ”Baletti, eli soitinten säestämä kaunoliiketaide”, kuten Uusi Suomi ilmiötä luonnehti, institutionalisoitui vähitellen Kansallisoopperan yhteyteen, mutta vieläkään se ei ole saavuttanut tasa-arvoista asemaa oopperan tai muidenkaan taiteenlajien rinnalla.
Eniten kirjassa kuitenkin kerrotaan balettitanssijan elämästä ja arjesta. Baletti sopii kaikille ikään ja ruumiinrakenteeseen katsomatta, mutta vain harvoista voi tulla ammattitanssijoita. Ammattitanssijan elämä on nuoresta alkaen sekä fyysisesti että psyykkisesti todella vaativaa; Vihmasen kirjassa saavat mielenkiintoisesti äänen juuri nuoret baletin opiskelijat, jotka joutuvat tekemään raskaitakin uhrauksia saavuttaakseen unelmansa. Lisäksi Varpaille käsittelee poikien ja miesten asemaa baletissa ja niitä vaikeuksia ja ennakkoluuloja, joita he kohtaavat. Kirjaa varten on haastateltu monia suomalaisen balettimaailman kiintotähtiä, kuten Doris Lainetta, Virpi Laristoa, Minna Tervamäkeä ja Jarmo Rastasta.
Tämän yleisestikin ottaen viehättävän kirjan eräs viehätyksistä oli sen kuvituksessa, vaikka toivomisen varaakin se jätti. Lukujen alussa olevat herkästi sävytetyt mustavalkokuvat olivat tässä suhteessa parasta antia ja kuvasivat mielestäni juuri sitä, mikä baletissa on katsojalle ihanaa: liikkeen vauhtia yhdistettynä suureen ilmaisuvoimaan. Sen sijaan tekstin joukkoon sijoitettuihin kuviin olin vähän pettynyt: ne olivat kaikki suomalaisen baletin historiaan liittyviä ja sinänsä ihan hurmaavia, mutta nykypäivästäkin olisi toivonut kuvitusta.
Joka tapauksessa tämä on merkittävä kirja ja avaa hyvin ovia baletin maailmaan.