Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Inkerinsuomalaisten historia tulee lähelle ilman henkilökohtaisia kytköksiäkin. Maantieteellisesti se on heti Pietarin takana. Ajallisesti Inkerin synkät vuodet ovat lähihistoriaa; suuri osa alueen suomalaisista karkotettiin, teloitettiin tai kuoli pakkotyössä Stalinin vainojen aikana. Tietokirjailija Mikko Porvali on toimittanut Matti Putkisen ansiokkaat muistelmat noilta neuvostovallan vuosilta. Anna historian opettaa!
Inkerinsuomalaisen Matti Putkisen selviytysmistarina alkaa jo lapsuusvuosina. Hänen isänsä kuolee samana syksynä, jona Matti aloittaa koulussa ensimmäisen luokan. Sisaruksista nuorin on tuolloin vasta yksivuotias. Äidinkään terveys ei pitkälle riitä ja Matti kantaa suuren vastuun talon töistä: ”Tänä syksynä kaivoimme Olgan kanssa kahden koko perunasatomme, noin viisituhatta kiloa. Se joka ei usko, että tällainen urakka tuntuu kymmenenvuotiaan selkälihaksissa, voi yrittää ottaa asiasta selvän antamalla kuokan heilua. Perunat oli saatava joka ilta pellolta kotiin, kellariin. Juoksimme iltaisin niissä taloissa, joissa vielä oli hevosia, apua hankkimassa.” Isäntänä ollessa koulunkäyntiinkään ei töiltä jäänyt säännöllisesti aikaa. Äiti oli myös kotihoidossa loppuunsa asti, sillä lääkärin mielestä ei ollut suotavaa antaa yhtä vähistä sairaalapaikoista kuolemansairaalle, kun toivoa paranemisesta ei enää ollut.
Äidin kuoleman jälkeen sisarukset muuttavat sukulaisperheisiin. Vuodet täyttyvät töistä ja koulun käynnistä. Matti kertoo elävästi ja mielenkiintoisesti kouluvuosistaan miten ”Päivästä päivään ja viikosta viikkoon päihimme pumpattiin oppeja, joiden piti tehdä ihmiskunta onnelliseksi: marxismin ja leninismin alkeita.” Kaikki se, mikä ei ollut vallanpitäjien oppien mukaista, oli vihattavaa. Useinkin käsitykset kotona ja koulussa olivat erilaiset, aikojen saatossa useampikin kansalainen taisi hyvin sisäistää tämän kaksijakoisen ajattelun – eikä ollut ollenkaan pahitteeksi pitää ajatukset omana tietonaan. Matti kuitenkin viihtyy koulun ilmapiirissä, koska päättää itsekin opiskella opettajaksi.
Matti on nähnyt liian monen syyttömän ihmisen katoavan systeemin uumeniin, mutta toivoo silti aluksi, että hänen vangitsemisensa osoittautuisi väärinkäsitykseksi. Asian oikomisen sijaan useampi Leningradin vankila ehtii tulla hänelle tutuksi. Moninaisissa kuulusteluissa ei oikeastaan tarvitse edes miettiä tekemisiään, ne on listattu paperille valmiiksi ja vain allekirjoitus puuttuu. Luonnottomia oloja, jotka eivät lopultakaan tarjonneet paljon vaihtoehtoja. Kirjaa lukiessa hämmästyy yhä uudestaan, mistä kaikesta ihminen voi hengissä selvitä. Matin sinnittely palkitaan, sillä jokin järjen hetki koneistossa päättää, että toveri Putkinen on vapautettava.
Seuraava urakka alkaa puna-armeijan riveissä ja politrukin apulaisena. Kun kokemusten lista karttuu myös pakkotyössä Siperiassa, Matti on valmis pakenemaan Neuvostoliitosta. Hän onnistuu salaamaan ”kansanvihollisen” taustansa ja pääsee kouluttautumaan desantiksi puna-armeijassa. Lopulta 1942 hän tekee laskuvarjohypyn Suomen puolella ja antautuu Suomen viranomaisille – kuolemantuomion uhalla. Rohkean ja neuvokkaan nuorukaisen pelastaa hänen laaja tietämyksensä puna-armeijasta ja tie on jälleen auki, tällä kertaa virkailijana suomalaisessa vakoilukoulussa.
Jälleen kerran totuus on tarua rankempaa, tasan taatusti ihmeellisempää ja saa lukijan silmät ymmyrkäisen pyöreiksi. Vaikkei historia ihan lempilapsi olisi koulussa ollutkaan, niin juuri tällaiset yksilön silmin ja sisältä päin nähdyt tarinat tekevät menneestä helposti omaksuttavaa. Matti Putkisen kieli on eläväistä, havainnot tarkkoja ja aiheestaan huolimatta paikoin huumori pääsee kukkaan.
En juurikaan malttanut kirjaa käsistäni laskea, ennen kuin se oli loppuun luettu. Suosittelen! Lämpimästi!
