Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Margareta Magnusson, joka tuli sekä meille suomalaisille että monen muunkin maalaisille tutuksi kuolinsiivouksesta kertovalla kirjallaan Mitä jälkeen jää (2018), on nyt kirjoittanut omalla tavallaan hyvin viehättävän kirjan ikääntymisestä. En ole saavuttanut Magnussonin kunnioitettavaa ikää – hän kertoo jossain kohtaa olevansa 86-vuotias – mutta tässä kuudenkympinkin tienoilla asia tuntui kiinnostavalta.
Mutta mitä tarkoittaa vanheta kuin ruotsalainen? Sitä ei mielestäni ihan suoraan kirjassa määritelty, mutta jonkinlainen positiivisuus, lämminhenkisyys ja samalla myös praktisuus kulkevat läpi teoksen. Ehkä myös se, että kuoleman vääjäämättömästä lähestymisestä ei puhuta kovinkaan synkästi: se vain hyväksytään sellaisenaan enempiä märehtimättä. Magnusson on kokenut seitsemisen vuotta kirjan kirjoittamisesta eräänlaisen sydänkohtauksen, joka vei hänet kuoleman rajamaille. Eipä hän kokenut minkäänlaisia enkeli- tai valoelämyksiä; on kuin joku olisi painanut katkaisinta, hän kertoo. Tuonpuoleiseen elämään hän ei sano uskovansa:
Kenties olen vähän liiankin ruotsalainen ja käytännöllinen: jos ajattelen, että tuonpuoleisessa näemme jälleen ystävät ja läheiset, emmekö näkisi siellä myös vihamiehemme? Ei kiitos. En halua ajatella niin. Minä ajattelen, että kuoleman jälkeen elämä päättyy.
On selvää, että kirja kertoo ikääntyneen naisen krempoista ja vuosien mukanaan tuomista rajoituksista. Toisaalta Magnusson osaa ottaa vanhenemisen jollain lailla fiinisti ja arvokkaasti. Ehkä se on sitten sitä ruotsalaisuutta. Hän neuvoo ikäsisariaan: nähkää vaivaa ystävien tapaamisen vuoksi, hoitakaa hiuksianne, pukeutukaa raidallisiin vaatteisiin (mikäli ne eivät muistuta jalkapallotuomarien tai vankien asuja), ja erityisesti suhtautukaa lämmöllä ja rakastavalla uteliaisuudella nuoriin ihmisiin ja heidän maailmaansa.
Vanhuuden mukanaan tuomien ajatusten lisäksi kirjailija osaa kertoa kauniilla tavalla melko idyllisen tuntuisesta lapsuudestaan meren rannalla. Sotaa pakoon oli sentään lähdettävä sisämaan maaseudulle pariksi kuukaudeksi, koska kotikaupunkia Göteborgia pidettiin vaarallisena, mutta maatilalla olikin paljon mukavampaa kuin kirjoittaja sisarineen oli pelännyt. Pieni kaupunkilaistyttö sai nukkua pitkään, ja aamiaispöydässä oli munia ja voita ja marmeladia. Rauhan tulo oli kuitenkin suuri riemun aihe Göteborgissa, ja siitä Magnusson kirjoittaa hauskasti.
Myös Magnussonin oma perhe-elämä viiden lapsen keskellä on ollut vilkasta: on asuttu Ruotsin lisäksi pitkin maailmaa Yhdysvalloista Singaporeen. Niin monen vanhemman tavoin hän pohtii nyt jälkeenpäin:
Nyt melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin huomaan, että olen saattanut olla turhan ankara silloin kun olisi ollut aihetta ollut joustavampi ja turhan leppeä silloin kun olisi kannattanut olla jyrkkänä.
Joka tapauksessa kirjailijan lapsista on tullut kelpo aikuisia, vanhin heistä jo yli kuudenkymmenen.
Lopuksi Magnusson kirjoittaa vielä hiukan kuolinsiivouksesta, jossa hänen mukaansa on kyse enemmänkin järjestelemisestä kuin kuolemasta. Hyvä ajatus sinänsä!
Kirja on somistettu kauttaaltaan hauskoilla pienillä mustavalkoisilla piirustuksilla, jotka antavat aiheelle elävyyttä ja luovat jonkinlaista vanhanaikaista suloista tyyliä. Oikein hyvä kirja tämä oli, ja suosittelen sen lukemista monen ikäisille.
