Pälvi Rantala: Valvojat : tutkimusmatka unettomuuden historiaan

Käsittelen unettomuutta ristiriitaisena ja moninaisena ilmiönä. Se voi olla kauheaa tai kaunista, vapaaehtoista tai pakotettua, ajoittaista tai jatkuvaa. Valvomisen syyt ja seuraukset voivat olla erilaisia: joillekin unettomuus on sairaus, joka johtaa mielenterveyden ongelmiin tai jopa kuolemaan, toiselle valvominen on luova tila, jossa voi kirjoittaa, maalata tai pohtia maailmaa ja itseään sen osana.

Olen viime vuosina lukenut tukun unettomuuteen ja unihäiriöihin liittyviä kes­kenään hyvin erilaisia kirjoja. Mieleen tulevat ensimmäisinä Anne Huutonie­men ja Markku Partisen Uniterveyskirja (2018), joka käsitteli unenhuoltoa ja unihygieniaa melko perinteisin käytännön keinoin sekä Darian Leaderin Miksi emme saa unta (2020), joka tarttui aiheeseensa psykoanalyyttisen näkökul­man kautta. Näiden ääripäiden väliin mahtuu sitten lukuisia kokemuksellisia teoksia. Mutta käsillä oleva Pälvi Rantalan on taas jotain uudenlaista.

Rantala näkee unettomuuden ja valvomisen sekä henkilökohtaisena, historial­lisena että yhteiskunnallisena ilmiönä. Jatkuva unenpuute on hänen mukaan­sa vähän kuin jatkuva nälkä: se kuihduttaa, uuvuttaa, saa kärsijänsä menettä­mään sekä fyysisen että psyykkisen terveytensä. Unettomuus voi liittyä köy­hyyteen, huono-osaisuuteen, asunnottomuuteen, sotaan ja lopulta kammot­tavaan kidutukseen.

Ei voi nukkua, jos ei ole paikkaa siihen, ei voi nukkua, jos pitää taistella vihol­lista vastaan vaikkapa toisessa maailmansodassa käytetyn pervitiiniksi kutsu­tun metamfetamiinin voimalla eikä ainakaan voi nukkua joutuessaan kidute­tuksi. Toisaalta myös sinänsä kauniit ja toivotut asiat voivat aiheuttaa uuvut­tavaa unettomuutta: niin monet ovat kokeneet loputtomalta tuntuvaa väsy­mystä ja unen mahdottomuutta vauvojen ja pienten lasten vuoteiden äärellä. Menneiden vuosien Pikku Kakkosen itäsaksalainen Nukkumattikin unihiekkoi­neen saattoi aiheuttaa herkimmissä katsojissa ahdistusta.

Entä sitten unilääkkeet? Rantala puhuu niistä sekä omien – ilmeisestikin aika vähäisten – että kuuluisien henkilöiden kokemusten kautta. Esimerkiksi tun­nettu sosiologi Max Weber käytti unen saantiin sekä bromia, kloraalia, barbi­turaatteja ja lopuksi lääkärien ilmeisesti melko alttiisti määräämää heroiinia. Tätä lukiessani saatoin vain ihmetellä että hän kykeni luomaan joukon edel­leen klassikkoina pidettyjä tieteellisiä teoksia. Ihan viattomia eivät olleet myöskään Virginia Woolfin tai Marcel Proustin lääkekaapit.

Toisaalta Rantala muistuttaa, että valvominen on saattanut kautta historian olla myös vapaaehtoista ja itseaiheutettua. Hän ottaa esimerkiksi varhaisem­mat ajat ennen sähköä, jolloin kaksivaiheinen unirytmi oli laajalti käytössä.

Ensimmäinen uni alkoi noin yhdeksän tai kymmenen aikaan illalla. Puolilta­öin herättiin, puuhasteltiin, rukoiltiin, juteltiin, tavattiin naapureita, tupakoi­tiin tai harrastettiin seksiä.

Tämän luettuani oli ihan pakko miettiä, olisiko kaksivaiheinen unirytmi hyvä vieläkin, jollei se olisi mahdoton työelämän vaatimusten takia? Tai sopisiko se kenties meille eläkeläisille? Mene tiedä. 

Valvojat oli mielenkiintoinen sekä lähtökohdiltaan että toteutukseltaan, enkä muista lukeneeni mitään ihan samanlaisesta näkökulmasta unettomuutta lähestyvää tekstiä.