Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olli Sinivaara on näitä runoilijoita, joihin tutustuin Tanssiva karhu -projektini myötä – Puut oli ensimmäinen voittaja sen jälkeen, kun luin kaikki siihen mennessä palkitut. Erinomainen kokoelma jätti halun tutustua Sinivaaran tuotantoon tarkemmin ja nyt kirjastotarjonnan satunnaistekijä toi lopulta luettavakseni Valonhetki-kokoelman vuodelta 2009. Se on, näemmä, kolmas osa trilogiasta, mutta ehkäpä runouden kohdalla tällainen trilogiallisuus ei varsinaisesti aseta vaatimuksia oikeassa järjestyksessä lukemisesta.
Valonhetkessä Sinivaara kirjoittaa sekä proosamaisempaa runoa että perinteisen oloista parisäettä. Parisäkeissä on oivaltavaa säkeenylitystä, ja varsinkin teoksen ensimmäisen osion runot ovat puhuttelevaa tekstiä, jossa on kiinnostavaa luontokuvausta.
Kuljemme ja kuulemme, miten metsä elää,
miten vihreys hengittää ja tuskin kuiskaa,kun puhumme tiedämme puheen olevan
tuulta ja veden läikettä, taivaan kirkkauttajohon aina kirjoitetaan vain sama laulu,
lyhyt tokaisu kuin kulkematon linnunrata:polkuja ja vuoria kyllä riittää, maa kantaa,
kädet ja jalat ainoat asiat, kirveet ja kuvat.
Toisesta osasta alkaen runoihin hiipii kuitenkin sellaista sanojen vyörytystä ja toistoa ja asioiden sanomista eri sanoin, joka alkaa tuntua vähän vieraalta. Kun “keksii itsensä keksii nämä ei mitenkään erityisen historialliset hetket, / keksii näkymättömän joka syöksyy läpi silmien läpi ikkunan läpi pilvien,”, tämä tuntuu vähän raskaalta.
Sinivaaran uudissanoja täytyy sentään kiitellä. Kun lentokoneet ”panssaripauhaavat”, etäällä tanssii ”sydämenautiomaan” huntu ja “latvusseinämän kullasta leikataan pisara”, ollaan jonkin hyvin viehättävän äärellä. Kokoelmalla on siis hyvinkin hetkensä, vaikka täysin se ei minua hurmannutkaan. Onneksi runokokoelmat saavat olla ristiriitaisia. Sinivaaran tuotannosta kiinnostuneille suosittelen kuitenkin yhä ensisijaisesti Puihin tarttumista.
