Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vilja-Tuulia Huotarinen palkittiin vuonna 2011 Finlandia Juniorilla nuortenromaanistaan Valoa, valoa, valoa. Olen kuullut teoksesta paljon, mutta vasta nyt se sattui käsiini ja luennan alle. Sattumalta luin juuri sitä ennen Suomen nykykirjallisuus 1 -teosta, jossa Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoittaa Huotarisen kirjasta näin: ”Teos herätti aikuisissa osin moraalistakin närkästystä: 13-vuotiaiden tyttöjen syvän ystävyyden kuvaus tulkittiin lesborakkaudeksi — .”
Ensinnäkin teoksen päähenkilö ja tarinan kertoja on 14-vuotias Mariia Ovaskainen. Hän on teoksen yksinoikeutettu rakentaja, joka kirjoittaa kesän tapahtumista jälkikäteen. Mariia ei pidä kirjoittamisesta, mutta tekstin tekeminen toimii jonkinlaisena terapiana kiihkeän kesän jälkeen. Kesäloman alussa Mimi suuntaa nimittäin palavat silmänsä Mariiaan ja Mariia näkee valoa valoa valoa. Siitä alkaa tyttöjen palava, intohimoinen ja jopa epätoivoinen rakkaus. Toisekseen teos kertoo todellakin kahden tytön rakkaudesta rakastelukohtauksineen, joten kaiken muun väittäminen on kummallista.
Mariia on tottunut olemaan keskipisteenä ja saamaan haluamansa. Mimi taas on aina ollut erilainen ja hyljeksitty. Mariialla on ydinperhe, Mimi taas elää isoäitinsä, tätinsä ja kahden isosetänsä kanssa Seka Sorrossa, jonka vintillä asuu Ulla Kolla eli suuri salaisuus. Kokeilunhaluinen Mariia haluaa selvittää Mimin haavat pohjaan asti, vaikka ei voikaan ottaa niitä kantaakseen. Kesä on kuuma ja taustalla leijuvat Tšernobylin ydinvoimalasta räjähtäneet ydinhiukkaset. Kuolema, vanhuus ja sairaus sekä laskeumien pelko sekoittuvat tyttöjen kreppikiharoihin, pitkiin iltapäiviin uimakopin hämärässä ja aikakauden hittimusiikkiin.
Huotarinen on käyttänyt teoksessaan mielenkiintoisia rakenneratkaisuja. Takaumat, lukijan puhuttelu, sanaleikit ja kuolinilmoitus sekä kirjoitusoppaiden siteeraaminen muistuttavat välillä kirjallista kokeilua. Tällaiset muodot kuuluvat kuitenkin jälkimoderniin nuortenkirjallisuuteen, joten Huotarisen teosta voisi hyvin pitää postmodernin nuortenkirjan prototyyppinä. Mariia on myös hyvin tietoinen kirjoittamisestaan ja roolistaan kertojana. Oman mielen selvittämisellä alkava teos kääntyy kuluessaan yhä enemmän yleisön suuntaan.
Valoa valoa valoa on varsin erilainen teos kuin olin odottanut. Se on raikas ja tuore, mutta samalla rakenneratkaisut voivat etäännyttää lukijan kirjan maailmasta. Teos käsittelee raskaita aiheita, mutta synkkyydellä ei mässäillä, kuten ei mässäillä tyttöjen seksikohtauksillakaan. Teos on nuortenkirja, mutta voisin kuvitella sen lukijaksi hieman vanhemmankin väen. Olen Heikkilä-Halttusen kannalla vain siinä, että on hyvä, jos jokin kirja voi vielä herättää moraalista närkästystä. Se kertoo siitä, että raja-aitoja on vielä rikottavaksi ja keskusteluja käymättä.
Uskon, että teos päätyy klassikoksi tai ainakin säilyy edustavana esimerkkinä aikakauden nuortenkirjallisuudesta.
