Latinisti, puoleksi italialainen. Liivijengit, joille ihmishenki on halpaa. Kouluiältä asti periytynyt kaveruus. Luonnon keskellä kasvanut nuori Aino. Kissat, koirat, susi. Latinan kieli, italian kieli. Järvi, nippusiteet, hukuttamisyritys. – Siinä ainekset Lehtolaisen uusimpaan kirjaan, joka ei muuten kuulu Maria Kallio -sarjaan, vaikka etulehdellä niin väitetäänkin. Näistä rakennuspuista kirjailija onnistuu luomaan ammattitaitoisen jännitysromaanin, vaikka se ei nyt ihan tekijänsä parhaimmistoa olekaan.
Jostain syystä minulle tuli tästä romaanista kovasti mieleen Hilja Ilveskero -sarja; luultavasti siksi, että sekä Aino että Hilja olivat jonkinlaisia selviytyjiä olosuhteissa kuin olosuhteissa. Lisäksi nämä nimet, jotka kuvaavat luontoa ja sen villejä eläimiä: Ilveskero ja Tomasin sukunimi Lupo, joka tarkoittaa sutta. Myös tällainen ylenpalttinen seikkailu ja ammattirikollisten kynsistä selviäminen viittaavat minusta Ilveskeroon päin, eikä se ole minusta pelkästään hyvä asia, kun en Ilveskero-kirjoista pitänyt ollenkaan; kun olin lukenut vähän matkaa ensimmäistä, en oikein tiennyt, että onko tämä vakavasti otettava vai vitsi vai parodia vai mitä.
Kuitenkin Valapatto – mikä hurmaavan vanhahtava nimi muuten, täytyi katsoa netistä sen merkitys – oli huomattavan jännittävä kirja, ja totuuden avautuminen vähä vähältä tuntui lukijasta karmealta, joten ei Lehtolaisen taito minnekään ole kadonnut. – Kuitenkin minusta kirjailijan paras tuotanto osui 1990- ja 2000-lukujen vaihteeseen, jolloin ilmestyivät varhaiset Maria Kallio -dekkarit sekä romaani Tappava säde. Ja jotenkin näitä muista romaaneja lukiessa tulee aina ikävä juuri Maria Kalliota, sen verran kestävän hahmon kirjailija onnistui hänessä luomaan.