Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vakooja ja petturi -teoksen ensimmäinen luku alkaa tapahtumista 18. toukokuuta 1985. KGB:n eversti, Lontoon-toimipisteen päällikkö ja briteille salaa työskentelevä Oleg Gordijevski on palaamassa Moskovaan, mukamas ylennystä edeltävälle rutiinikäynnille. Jokin vaikuttaa olevan kuitenkin pielessä. Vastaanotto Moskovassa poikkeaa epäilyttävästi totutusta ja sen lisäksi joku on tunkeutunut Gordijevskin asuntoon, epäilemättä itse KGB. Yhtäkkiä näyttääkin siltä, että vakoojat vakoilevatkin vakoojaa ja silmukka alkaa kiristymään Gordojevskin kaulalla. Kuinka tähän pisteeseen oikein päädyttiin?
Kirjan ensimmäinen luku on oivallinen, sillä se heti luo jännitteen, joka säilyy kirjan loppusivuille saakka. Ben Macintyre jatkaa kertomalla Gordijevskin lapsuudesta, jossa sekä isä että isoveli työskentelivät KGB:lle. Ura turvallisuuspoliisissa oli siten luonnollinen myös Gordijevskille, mutta aika pian suomut tipahtavat tulevan takinkääntäjän silmiltä. Neuvostoliiton Tšekkoslovakian miehitys oli Gordijevskille käänteentekevä hetki, kuten oli myös se järkyttävä kontrasti, minkä hän kohtasi ulkomaan komennuksillaan kotimaahansa nähden.
Vaikka kylmän sodan aikana takinkääntäjiä riitti, on Gordijevskin tarina kuitenkin vakoojien joukossa hyvin poikkeuksellinen. Ensinnäkin Gordijevski oli KGB:n hierarkiassa hyvin korkealla, joten hän pystyi antamaan Iso-Britannialle ja Yhdysvalloille tarkan näkymän Neuvostoliiton johdon mielenliikkeisiin. Tämä tuli hyvin selväksi, kun Nato aloitti vuonna 1983 sotaharjoituksen nimeltä ABLE ARCHER. Asemaharjoituksessa simuloitiin konfliktia, joka lopulta kärjistyisi koordinoituun ydinaselaukaisuun.
Ainut vain, että Neuvostoliitto oli jo muutamia vuosia tosissaan pelännyt lännen valmistelevan ennakoivaa ydiniskua. Länsi siten pahaksi onnekseen piti sotahajoitusta juuri silloin, kun KGB etsi kuumeisesti todisteita ydinsodan aloittamisesta. Jälkeenpäin on pohdittu tämän olleen niitä kylmän sodan hetkiä, jolloin osapuolet todella ajautuivat vaarallisen lähelle ydinsotaa täysin tietämättään.
Gordijevskin antamat tiedot Neuvostoliiton peloista johtivat lännessä kuitenkin paradigman muutokseen. Siinä, missä lännessä Neuvostoliittoa ajateltiin ennen kaikkea hyökkäävänä ja agressiivisena osapuolena, Gordijevskin antamat tiedot auttoivat ymmärtämään, että Neuvostoliitto koki asetelman täsmälleen päinvastoin. Neuvostoliitto ei pelkästään pelännnyt länttä, se tulkitsi lännen heikkopäisenä riitapukarina, joka todella saattaisi iskeä ydinaseilla hetkellä millä hyvänsä. Macintyre kuvaa miten ”ABLE ARCHER oli käännekohta, kylmän sodan hyytävä kohtalonhetki, jota länsimaiset viestimet ja kansalaiset eivät edes huomanneet”. Tapahtuneen jälkeen sekä Reagan että Thatcher pehmensivät retoriikkaansa, ja idän ja lännen välit alkoivat hiljalleen parantua.
Kylmän sodan kulissien takaiset tapahtumat ovat eittämättä mielenkiintoista luettavaa ja nautin myös suunnattomasti itse vakoilutoiminnan kuvaamisesta, kaikkine yksityiskohtineen. Eräs keskeinen ongelma, joka tiedustelutoiminnassa tulee nopeasti esille on, miten hyödyntää merkittävää tiedustelutietoa vaarantamatta tietolähdettä ja tämä ongelma luonnollisesti on suuri osa myös Gordijevskin tarinaa.
Minkälaiset asiat motivoivat vakoojien toimintaa on myös seikka, johon paneudutaan, sillä kuten käy ilmi, briteillä ja amerikkalaisilla tiedustelupalveluilla oli myös omat ongelmansa takinkääntäjien kanssa. Itse asiassa juuri tällainen henkilö lopulta paljasti KGB:lle Gordijevskin puuhat.
Erityisen jännittäväksi kirja meneekin siinä vaiheessa, kun palataan jälleen vuoden 1985 Moskovaan. Peli on siis pelattu ja Gordojevski jää kiinni, vain ratkaisevat todisteet enää puuttuvat. Tästä seuraa kylmän sodan kenties uskaliain pelastusoperaatio, sillä koskaan ennen ei vakoojaa ole saatu salakuljetettua ulos itse Neuvostoliiton sisältä. Henkilökohtaiset panokset ovat suuret, sillä mietittävänä ei ole vain Gordojevskin oma kohtalo vaan myös hänen perheensä, joka myös yllättäen kutsutaan takaisin Moskovaan.
Vakooja ja petturi voitti vuonna 2019 CWA:n Kultaisen tikarin parhaasta rikostietokirjasta ja kirjan luettuani en ihmettele asiaa ollenkaan. Kirja on aika lailla täydellinen yhdistelmä jännitys- ja tietokirjallisuutta, ja vaikka kirja on kohtuullisen paksu, ei se ala laahaamaan missään vaiheessa. Kirja osoittaa, että joskus todellisuus todellakin on taruja ihmeellisempää, tähän tosielämän vakoojatarinaan kannattaa ehdottomasti tutustua.