Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tove Alsterdal on erinomainen ja erilainen dekkaristi. Hänen edellinen teoksensa, Juurakko, voitti vuoden 2021 Lasiavain-palkinnon parhaasta pohjoismaisesta rikosromaanista, mikä ei olekaan ihan pieni saavutus, kun tiedämme, miten valtava määrä dekkareita Pohjoismaissa ilmestyy. Vajoama jatkaa tätä samaa linjaa yhtä korkeatasoisena. Se on itsenäinen jatko-osa Juurakolle, mutta ainakin minun mielestäni oli kirjaa lukiessaan mukava tuntea keskeiset henkilöt ja heidän välisensä suhteet jo valmiiksi.
Päähenkilö on poliisikonstaapeli Eira Sjödin pienestä Kramforsin kunnasta. Eira elää erikoista elämää: hän on asunut dementoituvan äitinsä kanssa, mutta nyt saa lopulta äidin sijoitettua hoitokotiin. Sitten on kuitenkin vielä muita perhehuolia: silloin tällöin on käytävä vankilassa katsomassa Magnus-veljeä. Tämä istuu tuomiota murhasta, jota ei ole tehnyt.
Eiraa vaivaa tietynlainen irrallisuus ihmissuhteissa. Hän on ollut läheinen kollegojensa August Engelhardtin ja Georg Georgssonin eli GG:n kanssa, ja jossain vaiheessa kuvioihin saapuu vielä nuoruudenrakkaus Ricken, mutta Eira ei sitoudu kehenkään. Onko hän sitten onnellinen vai onneton? Kukapa tietää. Tällaiset kysymykset on lukijan ratkaistava tekstin hienonhienoilla vihjeillä ja rivien välisillä kuiskauksilla.
Valokuvataiteilija Tone sattuu löytämään kameransa linssiin autiotalon, joka houkuttelee kuvaamaan, mutta vasta kehitysvaiheessa hän näkee yhdessä otoksessa ihmisen käden. Kun poliisit löytävät ruumiin, he huomaavat, että kädestä puuttuu kaksi sormea, kaksi karusti tylsillä lehtisaksilla katkaisua sormea. Samaan aikaan kaukana Jällivaarassa on mies lukittu kellariin kuolemaan. Välimatka on pitkä, mutta tapauksien välillä tuntuu olevan yhteyksiä. Kun vielä kolmaskin mies katoaa, syntyy poliiseille hurja kilpajuoksu aikaa ja murhaajaa vastaan.
Kuten Juurakon yhteydessä totesin, Alsterdalin dekkarien syvällisin hienous ei piile monimutkaisten juonenkäänteiden luomisessa, olkoonkin että Vajoaman mutkat olivat ehkä vähän kiemuraisempia kuin edeltävän teoksen ja jännitys niiden myötä suurempi. Sen sijaan kirjailija on – sanoisinko suoraan että dekkaristiksi – kerrassaan taitava ihmisten ja heidän luonteidensa kuvaaja. Kuten sanottu, Eiran tai kenenkään muunkaan keskeisen henkilön fyysistä tai psyykkistä olemusta ei ole kirjoitettu auki.
Emme esimerkiksi saa tietää ollenkaan, minkä näköinen Eira on, vaikka monissa keskitason dekkareissa tällaisen yksityiskohdan kuvaamiseen käytetään runsaastikin tekstitilaa. Lisäksi Eira on ihan normaali poliisikonstaapeli, siis rivipoliisi, joka joutuu käyttämään aikaansa talosta toiseen kulkemiseen ja ovikellojen soitteluun. Kukaan hänen läheisistään ei ole kovin kiiltokuvamainen, ei siis miehistä eikä myöskään naisista, joista lähimpänä on tietysti muistisairas Kerstin-äiti. Täytyy sanoa, että Alsterdal osaa vähillä viivoilla kuvata erityisen taitavasti sivuosien seniilejä naishahmoja, joista äidin lisäksi kirjassa esiintyy loppupuolella Lilly Malm -niminen kerrassaan mainio vanha rouva. Silti kirjailijan kuvaustapa pysyy kunnioittavana, hän ei alennu naurettavien karikatyyrien luomiseen.
Oikein hyvä dekkari siis. Toivottavasti saamme lukea Alsterdalilta vielä lisää.
