Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olipa hienoa, että kirjallisuutta ja lukemista käsittelevä teos voitti tieto-Finlandian vuonna 2022! Näin ei ole käynyt turhan usein. Lisäksi on hyvin mielenkiintoista, että Ville-Juhani Sutisen kirja on aika tavalla poleeminen; se ei turhaan imartele tai kumartele lukijaansa tai lukemisen tapoja.
Sutinen käsittelee siis poikkeuskirjallisuutta. Termi on hänen itse luomansa, ja sen lähtökohta on osin siinä hyvinkin arkisessa ilmiössä, että kirjoittaja luki teokset poikkeustilan eli koronapandemian aikana, jolloin hänellä oli lopultakin tilaisuus ja aikaa keskittyä näihin yli tuhatsivuisiin kirjoihin. Niistä löytyy yksi suomalainenkin klassikko, jonka monet tuntevat nimeltä, mutta harvat ovat lukeneet, nimittäin Irmari Rantamalan Harhama.
Suurin osa tästä poikkeuskirjallisuudesta on kirjailijoita myöten tuntemattomia. Itselleni olivat – nimiltä tuttuja – esimerkiksi Henry James, Ilja Ehrenburg, Vasili Grossman ja Rebecca West sekä tietenkin Fjodor Dostojevski, mutta Karamazovin veljeksiä esiteltiinkin sitten ihan toisenlaisessa valossa kuin muita kirjassa mainittuja kauno- ja matkakirjallisuuden edustajia. Monet hyvinkin ilmeiset tämän ryhmän teokset, kuten James Joycen Ulysses, Volter Kilven Alastalon salissa ja David Foster Wallacen Päättymätön riemu oli jätetty tämän kirjan ulkopuolelle.
Toisaalta poikkeuskirjallisuus kirjallisuuden terminä merkinnee Sutisella juuri tällaisia hyvin laajoja ja usein hyvin monimutkaisia teoksia, joiden lukeminen vaatii aikaa ja voimia. Kirjailija mainitsee esipuheessaan:
”Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä. Monet niistä ovat myös valtavirran ulkopuolisia kirjoja, jotka ovat vaivalloisia jo siinä mielessä, että niitä ei ole välttämättä helppo löytää ilmiöinä tai edes esineinä.”
Ovatko nämä hankaliksi mainitut kirjat siis vaivan arvoisia? ”Vaikeina pidettyjen teosten monisäikeisyys auttaa todellisuuden käsittelyssä paremmin kuin miellyttävien kirjojen lohdullinen yksinkertaisuus”, Sutinen kirjoittaa. On sanottava, että ainakin minua alkoivat kiinnostaa jotkut Sutisen esittelemät kirjat. Yksi näistä oli itselleni ennestään täysin tuntemattoman Dorothy Richardsonin valtava sarja Pilgrimage: se on ilmestynyt vuosina 1915–1938 ja mittaa sillä on yhteensä kunnioitettavat 1984 sivua.
Richardson eli lähellä Virginia Woolfin tutuksi tekemää Bloomsburyn ryhmää, vaikkei varsinaisesti kuulunutkaan siihen. Kirjoittamisen laadussa on kuitenkin paljon tajunnanvirtamaista tekstiä. Pilgrimage kuvaa paljon sellaisia miljöitä, jotka olivat tuttuja keskiluokkaisten naisten elämästä, kuten vaikkapa kotikoulua, sisäoppilaitosta ja seuraelämää; näkökulma on kuitenkin päähenkilö Miriamin sielussa eikä ulkoisessa maailmassa.
Vaikka Miriamin tarina tuntuu mielenkiintoiselta modernin kirjallisuuden edustajalta, jaksaisinko lukea lähes 2000 sivua vaikeaselkoista englanninkielistä tekstiä? Tuskinpa. Ehkä minulle kuitenkin sopii paremmin tuo Sutisen hieman ivaama miellyttävä kirjallisuus, olkoonkin, että tuon määritelmän sisään sopii mielestäni yhtä jos toistakin.
Mielenkiintoista on, että ainoaa kirjassa käsiteltyä suomalaista teosta eli Harhamaa Sutinen käsittelee melko ankarin ottein ja pitää sitä lähinnä ”täydellisenä epäonnistumisena”, kuten luvun otsikko kuuluu. Tähän voinkin yhtyä kokonaan: olen joskus yrittänyt lukea tuota suomalaisen kirjallisuuden suurta sekavaa järkälettä pääsemättä puusta pitkään. Mutta ilmeisesti siksi, että olen sekä työllä että ilolla lukenut läpi kaikkien tunteman Proustin klassikon Kadonnutta aikaa etsimässä ja siis pitänytkin siitä, Sutisen arvostelu tuntuu kovin kohtuuttomalta:
”Kadonneen ajan kerronta tuntuu ilman ennakkokäsityksiä tarkasteltuna pseudofilosofisia syvällisyyksiä droppailevalta itsetietoisen sentimentaaliselta nostalgiatripiltä.”
Tosin tässä yhteydessä hieman hykertelin itsekseni, koska kirjailija ei nähnytkään tätä luonnehdintaa objektiivisena totuutena, vaan myönsi selkeästi, ettei hän yksinkertaisesti pitänyt Proustista. No, minä pidin. Mutta tässä kohtaa on mainittava, että Finlandia-palkinnon saatuaan Sutinen on kirjoittanut muun muassa väärin arvostetuista kirjoista, joihin kuuluivat Proustin lisäksi vaikkapa Sadan vuoden yksinäisyys ja Sinuhe egyptiläinen.
On pakko todeta, että Sutisen kirja on tavallaan aika elitistinen ja snobistinenkin, mutta sitä ovat myös hänen esittelemänsä kirjat, Karamazovin veljeksiä ehkä lukuunottamatta. Hän olettaa, että lukijalla täytyy olla melko korkea tieto- ja ajattelutaso voidakseen nauttia näistä tiiliskivistä, ja mahdollisesti se pitää paikkansakin. Vai voiko olla niin, että kirjasta voisi nauttia ihan omilla ehdoillaan, vailla ennakkokäsityksiä ja kirjallisuudentutkimuksen oppimäärää? Siksi on hyvä, että tällaisia unhoon jääneitä teoksia esitellään. Sitäpaitsi olen Sutisen kanssa kovastikin samaa mieltä siitä, ettei kirjallisuuden tarkoitus ole aina vain viihdyttää. Kirjallisuuden tarkoitus on luoda maailmoita.
