Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Asiaa puolentuhannen sivun verran Väinö Linnasta (1920-1992) 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Vakavalla, tutkivalla, analyyttisellä otteella ja tyylillä pääasiassa.
Väinö Linna tulee 25 asiantuntijan, ks. nimet, voimin tarkoin ruodituksi jokaiselta kantilta, niin ihmisenä kuin kirjailijana kuin yhteiskunnallisena vaikuttajana, jopa elokuvakäsikirjoittajana (elokuva Sven Tuuva). Siellä Runebergin, Topeliuksen, Kiven ja Sillanpään ketjussa hän on kansakunnan ylimmällä hyllyllä kansalliskirjailijana. Urjalalaisen teurastajan poika ja Finlaysonin työmies kansakoulupohjalta. Hän ei silti halunnut, että hänet olisi lokeroitu työläiskirjailijaksi.
Linna on yhteiskunnallinen kirjailija, joka kirjoittaa asiat yksilön näkökulmasta, ja siksi tempaakin lukijoiksi tavalliset ihmiset aivan erilailla kuin virallinen objektiivisuuteen pyrkivä (puiseva) historia. Linnaa lukiessa on aina muistettava, että kyseessä on kaunokirjallisuus, taide, jonka totuudellisuus on toisenlainen kuin tieteen.
Linna asettui selkeästi köyhän, osattoman, omistamattoman väen puolelle, ja kuten VTTT Pauli Kettunen otsikon Sopeuttamisen kriitikosta muutoksen mukauttajaksi alla kirjoittaa, tuli Linna käsitelleeksi sisällissodan punaisten haavat ja niistä aiheutuneet traumat ja kaunat Pohjantähdellään siihen kuntoon, että voitiin painolasteitta jatkaa yhteisen yhteiskunnan rakentamista.
Sen sijaan ’valkoisen miehen taakka’ / Ylikangas ja Salminen, omistavan väen salailu surmatöistä on toisen osapuolen taakkana yhä, edelleen kirjoittamatta.
Tuntemattoman sotilaan Laineen, Mollbergin ja Louhimiehen elokuvaversiot, Turkan, Smedsin teatterisovitukset tulevat läpivalaistuiksi myös siinä missä Linnan kirjatkin.
Satavuotisjuhlakirja kunnioittaa Linnaa kuten pitääkin. Lukijana välillä nikotuttaa ja tulee mieleen, miten paljon helpompi ja selkeämpää on lukea itse Linnaa kuin hänestä tehtyä tulkintaa, viimeistään Antti Alasen virkkeeseen törmätessä:
”— Laine toteutti eeppistä teatteria, hylkäsi samastumisrakenteen ja draaman kaaren ja selvisi ilman anagnorisista ja peripeteiaa —”
”Anagnorisista ja peripeteiaa…” Siinä sitä olisikin Riitaojalla, Rokalla, Lahtisella, Hietasella ja muilla sankareilla nielemistä.
Onneksi tuossa vaiheessa ollaan jo kirjan viimeisessä kirjoituksessa.
Virkisti muuten kummasti lukea kesken kaiken asiatyylistä poikkeavat kaunokirjallisemmat tekstit Laura Gustafssonilta ja Rosa Liksomilta, jotka maalailevat omakohtaisen kokemuksensa Linnaan; Laura syöksyy suorasukaisesti keskusteluun Väinön kanssa:
VÄINÖ Moro.
LAURA Yritätkö Väinö vaikuttaa rahvaanomaiselta vai trollata mua? Toi sun työmieheys ja vasemmistolaisuus on päälleliimattua.