Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Koska viimeksi lukemissani dekkareissa on surmattu lapsia ja nuoria ja kuvattu muutenkin erityisen vastenmielistä väkivaltaa, oli rikoskirjapuolella vaihteeksi mukava syventyä vanhanaikaiseen cozy crime -romaaniin; silloinhan on kyse jonkinmoisesta pehmodekkarista, jossa veri ei kovasti roisku ja ympäristö on hillitty ja kodikas. Lajin esikuva on tietenkin itse Agatha Christie ja koko niin sanotun dekkarien kultakauden kirjallisuus.
Sari Rainio, kustannustoimittaja, ja Juha Rautaheimo, entinen poliisi, ovat kirjoittaneet yhteistyönä mielenkiintoisen romaanin, joka on aloitusosa sarjalle rikosylikonstaapeli Ville Karilan ja oikeuslääkäri Viola Kaarion tutkimuksista.
Keski-ikäinen Hannele Laine löytyy kuolleena kotoaan. Aluksi tapahtumaa pidetään sairauskohtauksena, mutta sitähän se ei tietenkään ole, sillä teräväkatseinen Karila huomaa, ettei tapahtuma näytäkään ihan luonnolliselta. Tapaus paljastuu murhaksi lopullisesti Kaarion obduktiopöydällä.
Kun kuolemaan johtaneita olosuhteita aletaan tutkia, tulee esille, että koko ikänsä naimattomana elänyt Hannele on mitä ilmeisimmin joutunut auervaaramaisen huijarin uhriksi. Mies on hävinnyt jäljettömiin, samoin suuret summat rahaa Hannelen tililtä. Karila kollegoineen joutuu monen visaisen pulman eteen yrittäessään jäljittää näitä molempia. Perinteille kumartaen kirjan loppupuolella tapahtuu sitten toinenkin murha, mutta voisiko kysymys todella olla samasta tekijästä?
Vainajat eivät vaikene -romaani toimii erittäin hyvin sekä aikakautensa että ympäristönsä kuvauksena. Tapahtumat sijoittuvat vuosien 2009 ja 2010 vaihteeseen, mikä näkyy esimerkiksi videokasettien, DVD-levyjen ja Nokian kommunikaattorien muodossa. Erityisen hyvin kirja kertoo paremman väen Helsingistä: asutaan Etu-Töölössä ja Eirassa toppahuonekalujen ja kakluunien ympäröimänä ja nautitaan hillitysti kahvia ja paakelseja Ekbergillä.
Hannele on perinyt jugendasuntonsa ja käteisensä limonaditehtailijaisältään ja oikeuslääkäri Viola Eirassa sijaitsevan residenssinsä isotädiltään; Karila sentään asuu ylikonstaapelin palkalle sopivasti vain rivitalossa Vantaalla. Saamme kuitenkin tietää, että hänkin pukeutuu nimenomaan kašmirvillaiseen takkiin. Kaikenlaisten ulkoisten – ja miksei sisäistenkin – detaljien luetteloinnissa tämä teos on ihan vailla vertaansa ainakin suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa, mikä on mielestäni sille sekä vahvuus että heikkous. Toisaalta lukija pääsee todella hyvin sisälle tapahtumien ympäristöön ja aistitodellisuuteen, toisaalta tarina alkaa lähes 500-sivuisena väkisinkin tuntua hiukan venytetyltä. Tämä lieneekin jakanut lukijakuntaa kovasti kahteen leiriin.
Lisäksi kirja vilisee viittauksia ja alluusioita sekä muihin kirjoihin että joihinkin elokuviin. Karilan pomo Honkaniemi on Komisario Palmu -fani, kun taas Karila pudottelee viljalti sitaatteja Tuntemattomasta sotilaasta. Viola Kaarion innoittajana on astetta synkempi Muinaisegyptiläinen kuolleiden kirja, ja kun Hannelen yli 80-vuotias isä vielä siteeraa itse suomentaen Sylvia Plathia, voi romaania pitää tässäkin suhteessa yksityiskohtaisena. Lähteet ja innoittajat on kuitenkin viisaasti lueteltu kirjan alussa.
Vainajat eivät vaikene oli siis hieman kahtalainen lukukokemus. Pientä tiivistämistä olisin tosiaan halunnut, mutta jollain lailla nautin tekstin ylitsepursuavaisuudesta. Tällaiselle dekkarilajille on varmaankin tilausta.
