Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lena Andersson on kirjoittanut itsenäisen jatko-osan viime vuonna suomeksi ilmestyneeseen romaaniinsa Omavaltaista menettelyä.
On kulunut viisi vuotta siitä kun kirjailija ja esseisti Ester Nilsson lopetti toivottoman suhteensa taiteilija Hugo Raskiin, mutta kuten lukija heti arvaakin, ei Ester ole oppinut juuri mitään. Nyt hän on kirjoittanut ensimmäisen näytelmänsä ja sen lukuharjoituksissa hän tapaa näyttelijä Olof Stenin. Neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä korkeasti sivistynyt Ester rakastuu päätäpahkaisesti kuin kokematon teinityttö: Olofin katse ja ääni riittävät luomaan hänessä ”tutun lepattavan tunteen, jota hänellä ei ollut aikomustakaan tukahduttaa.”
Voi Ester, Ester. Olof on tahollaan naimisissa hienosukuisen Ebban kanssa ja antaa sekä lukijan että Esterin heti ymmärtää, ettei mitenkään aio jättää vaimoaan, mutta Ester ei lannistu. Hän ei puolestaan aio mitenkään olla se toinen nainen, hän haluaa enemmän. Kun suhde sitten alkaa ja jatkuu epätoivoisen poukkoilevana, Ester tulkitsee kaikki merkit omaksi edukseen: mitä tahansa tapahtuukin, Ester uskoo sen tarkoittavan sitä, että Olofin ja Ebban liitto on hajoamaisillaan ja päättyy pian, jolloin Ester saa Olofin omakseen.
Näinhän ei tietenkään käy. Olof ei todellakaan aio jättää vaimoaan, hän haluaa voita molemmin puolin leivälleen: hän tempoo itseään kuin kuminauhassa naiselta toiselle, ja Esterin sokea rakkaus vain uskoo ja toivoo. Monta kertaa hän päättää jo lopettaa suhteen, mutta sitten taas Olofin puhelu tai tekstiviesti saa hänet jatkamaan, vaikka edellisestä kirjasta tuttu ”ystäväkuoro” miten häntä varoittelisi. Suhteen loppuminen on kuitenkin vääjäämätöntä.
Kirjan juoni saattaa kuulostaa kovin banaalilta, mutta itse kerronta ei sitä ole; Andersson on hyvin taitava kuvaamaan hienosäikeisen kudelman kautta päähenkilöidensä sielunelämää. Ester on toisaalta säälittävä, toisaalta ärsyttävä, kun taas Olof on pelkästään ärsyttävä laskelmoinnissaan. Ester tekee kaikkensa, ostaa auton voidakseen kuskata Olofia pitkin maata, hankkii uusia kalliita vaatteita ja kokkaa lampaanviuluja. Hän on rakkaudenkaipuussaan täysin ehdoton, täysin paljas ja verhoton.
Anderssonin kieli on hillittyä, kaunista ja täynnä merkityksiä. Vailla henkilökohtaista vastuuta on rakkausromaani muttei viihderomaani. Se jättää lukijan ehkä hieman surulliseksi mutta täyttää hänet pohdinnalla rakkaudesta, vastuusta ja pettymyksestä.
