Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anoreksia on mielenterveyden häiriöistä kaikkein vaarallisin, mitä kuolleisuuteen tulee, ja lisäksi sen kroonistuminen on tavallista. Tästä sairaudesta on viime vuosien ja vuosikymmenienkin kuluessa kirjoitettu paljon, mutta aihe on tärkeä, joten uudetkin ulostulot ovat tärkeitä.
Luin viimeksi vuonna 2024 ilmestyneen Ida Jauhiaisen teoksen Ehkä tää tästä, ja sen rakenteessa ja ulkoisessa olemuksessa olikin paljon samaa Eevi Sjöholmin kirjan kanssa: kummatkin rakentuvat vuorottelevista päiväkirjajaksoista ja suorasanaisesta kerronnasta ja kommentoinnista, ja kummankin minäkertojana on nuori nainen, joka pohtii painoaan, muuttuvaa kehoaan, suhteitaan ystäviinsä ja perheeseensä ja elämänsä hallintaa.
Mutta erojakin on, onhan jokaisen persoona ja jokaisen sairaus omanlaisensa. Sjöholm, jonka sairaus alkaa hiipien 14–15-vuotiaana, pohtii paljon enemmän juuri elämän ja kehon hallinnan käsitteitä ja puhuu suorasanaisessa tekstissään päiväkirjansa teemoista:
15-vuotias minä oli kirjoittanut paljon itsensä hallitsemisesta sekä sitä seuraavasta hyvästä olosta mutta myös merkityksettömyyden tunteesta ja alakuloisuudesta. Kaksi näennäisesti vastakohtaista aihetta lisääntyivät samassa suhteessa. Vähitellen koko muu elämä putosi aukeamilta pois jättäen jäljelle ainoastaan anorektisesta hallinnasta johtuvan hyvän olon sekä silloin tuntemattomista syistä johtuvan pahoinvoinnin.
Minäkertoja, jota kutsutaan rohkeasti kirjoittajan omalla nimellä Eevi, on lahjakas monella tapaa, hän laulaa ja esiintyy isänsä bändin solistina. Kunpa vain vaatimukset itseä kohtaan eivät olisi niin kovat! Ihailtu isosisko Fanni tuntuu aina olevan monta askelta edellä. Mutta perhe on tärkeä, isä ja äiti ja isovanhemmatkin ymmärtäväisiä ja rakastavia. Mutta vaikka he paljon ymmärtävätkin, kenenkään on silti mahdoton pohjimmiltaan tajuta sitä sääntöjen ja rangaistusten viidakkoa, jossa anorektikko elää: vain nestemäisiä ruokia, pakonomaista liikuntaa ja kuntoilua, oksentelua, viiltelyäkin.
Sjöholmin kirjassa omaperäisintä lienee erinomaisen kirjoitustyylin lisäksi sen toistuva tarttuminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hän uskoo, ettei anoreksia synny tyhjiössä, vaan yhteiskunnan rakenteet ja kehoihanteet suosivat luonnottomia photoshopattuja ja filtteröityjä kuvia. Hän ei pelkää mainita kapitalismia tällaisten ahtaiden ihanteiden lähteenä: itse asiassa ei pitäisi edes puhua ihanteista ja siitä, millainen pitäisi olla, koska ainoastaan erilaisuus on normaalia.
Joka tapauksessa Eevin oma toipuminen on hidasta, se vie yli kymmenen vuotta ja sisältää monia takapakkeja ja repsahduksia, joiden lähteenä on esimerkiksi turkkamaisen vaativa musikaalikoulu: sen tanssitunneilla ei kukaan ole tarpeeksi taitava eikä tarpeeksi laiha.
Päiväkirja päättyy syyskuuhun 2022, jolloin kirjoittaja on 27-vuotias, mutta hän on päättänyt sitkeästi pysyä hengissä, toisin kuin Kurt Cobain, Janis Joplin tai Jimi Hendrix. Sairaus yrittää yhä lähennellä Eeviä, ja luultavasti hän ei koskaan pääsekään täysin sen viekoittelevan kuiskinnan ulkopuolelle, semminkin kun ruumiskin muistuttaa siitä yhä. Mutta hän kykenee syömään syntymäpäiväkakkua, hän kykenee pitämään itseään onnellisena kaikesta huolimatta. Elämällä on merkitys, elämä on voitolla.
