Tämän kirjan suuri salaisuus aukenee lukijalle vähitellen – ellei sitten lue takakansitekstiä tai alkulehdellä olevaa kirjailijan esittelyä. Niinpä tuntuu turhalta tässä esittelyssäkään peitellä, että kysymys on isän homoseksualisuudesta. Kertojaminä, jonka nimeä ei lukijalle paljasteta, on muutamien tekstissä esiintyvien viitteiden mukaan jo keski-ikäinen ja itsekin isä. Hänen oma isänsä, Emil, kuoli vain pari viikkoa poikansa syntymän jälkeen, ja kaikki mitä hänestä on jäänyt jäljelle, on studiomuotokuva. 17-vuotiaana poika kiinnostuu isänsä salaisuudesta ja alkaa jäljittää tätä valokuvaajan nimen perusteella. Miksi isä teki itsemurhan? Missä on nyt kello, joka hänellä on kuvassa ranteessaan? Äiti ei tiedä tai halua kertoa vastauksia.
Poika löytää Pariisista valokuvaaja Andrén, oman kummisetänsä, ja isän tarina avautuu hänelle vähitellen. Kirjan edetessä kertojanääni siirtyy yhä enenevässä määrin Emilille, ja lukija pääsee tutustumaan 1940-luvun sveitsiläiseen henkiseen ilmapiiriin. Seksuaalinen poikkeavuus on siinä miljöössä mielisairautta, perverssiyttä ja irstautta.
Emilin ja hänen kumppaninsa pelko ja kärsimys on kuvattu kirjassa hienovaraisesti mutta tehokkaasti. Toisaalta lukijalle välittyy myös lyhyiden onnenhetkien kiihkeys. Kerronta kulkee luontevasti pojan ja Emilin välillä, sulkeutuen taas lopuksi pojan ja hänen äitinsä maailmaan ja todellisuuteen. Poika pystyy tekemään ainakin hauraan sovinnon isänsä menneisyyden kanssa.
Väärään aikaan on mielestäni pieni helmi eurooppalaisessa kirjallisuudessa, sveitsiläistä kun harvemmin suomennetaan. 2010-luvun suomalainen homokeskustelu kyllä antaa ymmärtää, etteivät kirjassa esitetyt asenteet ja pelot ole pelkkää keskieurooppalaista menneisyyttä.