Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ensi tuntuma Joonas Berghälliin oli se, kun kävin elokuvissa katsomassa dokumentin Miehiä ja poikia. Se oli Joonas Berghällin ohjaama erittäin koskettava katsaus, jossa erilaiset miehet kertovat heille tärkeistä asioista ja etenkin asioista, jotka voivat olla todella vaikeitakin. Muistan, miten menin elokuviin yksin, sillä jotenkin halusin kokea sen ihan omineni. Tiesin jotain jo etukäteen, mutta yllätys oli se, että itse Joonas Berghäll oli myös yksi niistä miehistä. Edelleen siis suositeltava katsomiskokemus.
Niinpä, kun sain tietää, että Joonakselta tulee kirja, se oli heti listoilla. Luin ja myös kuuntelin, koska Joonas Berghäll on itse lukenut kirjansa äänikirjaksi. ja kyllä – se oli sen arvoista. Vaaleanpunaisessa kirjeessä tapahtuu paljon ja vaikka mitä. Jos onkin nostettu esiin sitä äidin ja pojan suhdetta, niin teen sen minäkin, onhan äitienpäivä juuri näihin aikoihin. Yleensä ajatellaan, että jos on äidin poika, on jotenkin sellainen mamero, joka punastuu puhuttaessa äidistä ja jolla ei ole muuta elämää kuin se, mitä äiti sanelee. Eipä ole niin tässä kirjassa. Joonaksella ei ollut muita kuin äiti, ei isää, ei sisaruksia. Äiti opetti kaiken, kasvatti pojasta miehen, joka voi suoraselkäisenä kertoa sen, miten tärkeä ihminen äiti oli – se on suurenmoista vahvuutta.
Äiti oli lääkäri ja kun Joonas oli 8-vuotias, äidillä todettiin aivokasvain. Pienen pojan elämään astui suuri pelko, että mitä jos hän menettää äidin ja jää ihan yksin. Äiti selvisi ja yhdessä mentiin taas eteenpäin. Joonaksen ammatinvalintahaaveet olivat, kokki, elokuvaohjaaja ja kirjailija. Ensin hän opiskeli kokiksi ja sitten elokuvaohjaajaksi, mutta ei suinkaan Aalto-yliopistossa vaan ihan muita teitä.
Elokuvaohjaajana hän on niittänyt mainetta, etenkin dokumenttien parissa. Helppoa se ei ole ollut, etenkään saada rahoitusta ja sitä, että uskottaisiin hänen kykyihinsä. Kun hän sitten onnistui ja keikkui mediassa, niin äiti otti puhutteluun ja varoitti sen maineen toisesta puolesta. Joonas oli, että äiti horisee kummia, mutta äiti oli oikeassa. Suomessa ei menestystä aina katsota hyvällä.
Pitkäaikainen huono olo, omituiset kohtaukset paljastuivat sitten borrelioosiksi. Se onkin sitten ihan oma lukunsa, miten se tuli ja miten sitä hoidettiin ja kun ei aluksi hoidettu. Joonas otti borrelioosia niskasta, sai hoitoa ja teki siitä dokkarin.
Kaikki hänen dokumenttinsa käsittelevät teemoja, joissa jotkut ovat heikoilla. Hän on aina sen heikomman puolella ja se tuntuu todella hyvältä. Toisin on sitten se raaka elokuvamaailma, missä pyörivät ihan toisenlaiset asiat kuin vaikkapa toisen huomioonottaminen, rehellisyys, ihmisarvot ja niin edelleen. Välillä suorastaan henkeä salpasi, millaista taistelua ja myllerrystä on käyty läpi, ennen kuin ollaan saatu aikaiseksi milloin mikäkin dokumenttielokuva.
Vaikka kirjassa käsitellään vakavia ja rankkojakin aiheita, niin huumorilta ei vältytä. Joonas Berghäll osaa nauraa itselleen ja tekee sen usein. Kyky kertoa juttuja on ihan vertaansa vailla. Kyllä toivoisin lisää näitä tarinoita, sillä niitä aivan varmasti riittää.
Hän uskoo, että äiti katsoo jossain pilven reunalla ja on ylpeä pojastaan. Eikä suotta, aivan varmasti hymyilee ja tuumaa: minun poikani!
