Kymmenen suomalaista kirjailijaa kertoo kotimaisen kollegan teoksesta tai tuotannosta, joka on muodostunut itselle läheiseksi. Näinkin pienessä otoksessa on kirjojen kirjo: romaanien lisäksi on runo- ja novellikokoelmia, lastenkirjoja, suomalaista ja suomenruotsalaista, vanhaa ja uudempaa. Poimin muutaman esimerkin.
Jari ”Meren poika” Tervo esittelee Veijo Meren Everstin autonkuljettajan. Kirja on kuin valokuva-albumi, sanoo Tervo vertaillessaan kirjan 60-lukua muistikuviinsa. Jari Järvelä luonnehtii Tove Janssonin novelleja mm. ”täydelliseksi katastrofikirjallisuudeksi” suositellen niiden lukemista silloin, kun sattuu olemaan katastrofin uhrina. Ja veli Järvelä todistaa. Tervon ja Järvelän sekä Mikko Rimmisen jutut ovat kirjallisuustiedettä hauskasti.
Sirpa Kähkönen käsittelee Minna Canthin Hannaa eurooppalaisten tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskysymysten tutkielmana. Kähkönen saa pisteeni parhaasta asia-aineesta. Virpi Hämeen-Anttila saa kunniamaininnan myyntipuheestaan, jonka ansiosta aion pikimmiten lukea uudelleen Juhani Ahon Juhan. Kultamitalini saa Harri Tapper esitellessään Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa. Kirjoittajanoppinsa Saarijärven Pullistuksen kirjallisuuskerhossa saaneen Tapperin oma tyyli ja sanavaranto ovat lyömättömät.
Kirjallisten teosten jatkojalosteitakin muistellaan. Tapper vaikuttui aikoinaan Tulitikkujen kuunnelmaversiosta. Matti Mäkelän kotona lapset herätettiin pamauttamalla Mika Waltarin luomat Komisario Palmut videolla pyörimään; repliikit osataan heillä vieläkin ulkoa.
Muiden lukijoiden mielipiteet avartavat aina omaa lukukokemusta. Tätäkin kirjaa lukiessa voi muistella ja mielessään keskustella esitellyistä teoksista, jos on niitä lukenut. Ja jos ei ole lukenut, voi keskustella tarvitsemattakaan lukea – palaan tähän myöhemmin.